lauantai 7. heinäkuuta 2012

180 aamua



Yhdeksäs tammikuuta astuin palvelukseen, suorittamaan asevelvollisuutta, Helsingin Santahaminassa. Nyt, 180 aamua myöhemmin, olen armeijani käynyt ja reservin aurinko vihdoin paistaa lämpimästi. Kyseessä oli hyvinkin raskas ja uuvuttava puolivuotinen, joskin kokemuksena taatusti unohtumaton. Aika kultaa muistot, ja nyt jo monet asiat tuntuvat lievemmiltä kuin mitä ne tuolloin olivat. On siis hyvä hetki hiukan ruotia Puolustusvoimia organisaationa ja omaa kokemustani asepalveluksesta 2000-luvun Suomessa, niin kauan kuin se vielä jokseenkin tuoreena on muistissa.

Tiesin intin olevan yksilön oikeuksia ja vapauksia rajoittava paikka, mutta ei sitä käsitä ennen kuin on itse kokenut. Kyllä, joo, monet armeijat ovat varmasti huomattavasti tiukempia, mutta hyppääminen pakon alla hyvinkin vapaasta siviilielämästä oli kyllä kulttuurishokkina melkoinen, varsinkin vielä välivuoden jälkeen. Peruskoulutuskaudella yksikössämme oli erittäin tiukka kuri, oli sitten kyse aikamääreistä tai puhelimen käytöstä. Asiat tehtiin kunnolla ja tarkasti, löysäily ei kuulunut agendaan. Onneksi noin puolestavälistä eteenpäin paljon puhuttu sotilaallinen kuri väheni ja väheni, eikä kaikki ollut ihan niin justiinsa. Jatkuvan valvonnan, rangaistuksi tulemisen pelon sekä järjettömien aikamääreiden alla eläminen oli henkisesti hyvin raskasta puuhaa, jota jaksoi aikansa muttei olisi koko palvelus ongelmitta kulunut. Kurin heikentymisestä huolimatta sotilaan oikeudet ovat yleisesti ottaen melko naurettavat; ylempiarvoista totellaan aina, eikä päätöksistä juuri voi valittaa. Melko (ainakin näennäisesti) avoimessa länsimaalaisessa kulttuurissa on pelottavan mielenkiintoista löytää itsensä ympäristöstä, jossa ei vain ole vaihtoehtoja. Jo omat varusmiesjohtajat voivat uhkailla vaikka ja millä, ja kantahenkilökunta voi rangaista aivan maksimaalisen nihkeillä toimenpiteillä. Esimerkiksi lomien polttaminen on asia, jonka pelossa tuli itsekin tehtyä monet asiat mahdollisimman nuhteettomasti. Kerran jos toisenkin henkilökunta keksi iltavapaiden päälle jotain huomattavasti kehittävämpää tekemistä...Armeijassa on hyvin vähän vapauksia, eikä siihen totu oikeastaan missään kohti. Koko laitos lakiin kirjoitettua pakollisuuttaan myöten on yhtä suurta vapaudenriistoa.

                                                                         ***

Armeijan kenties suurin epäkohta on johtajat. Itselläni oli kolme ryhmänjohtajaa palvelukseni aikana, joista kaksi oli uskomattoman epäpäteviä ihmishylkiöitä, joiden kaltaisia en toivo kenellekään. Vastavuoroisesti on sanottava, että kaikki joukkueenjohtajani olivat erittäin hyviä ja mukavia, tilannetajuisia henkilöitä, joten eivät varusmiesjohtajat tosiaankaan kaikki ole huonoja. Johtajakoulutukseen pääsee hyvin helposti, käytännössä kuka tahansa vähänkin motivoitunut tai fyysisesti hyvässä kunnossa oleva pääsee Aliupseerikouluun; tiedän koko yksiköstämme tasan yhden henkilön, joka sinne halusi muttei päässyt. Siellä sitten oleillaan neljä kuukautta tehden about samat hommat kuin miehistökin, lisäten hiukan rankemmat tutkinnot ja tietysti itse johtamiseen liittyvän koulutuksen, minkä jälkeen saadaan pari nappulaa hihaan ja ta-dah, käytännössä rajaton käskyvalta kaikkiin tuleviin alokkaisiin ja sotamiehiin. Systeemi toimisi, jos johtajakoulutukseen ei hakisi koulukiusatut, syrjityt tapaukset, jotka luulevat itseään puolijumaliksi saatuaan ne pari kultaista auraa. Osa johtajista osaa olla niin täydellisiä kusipäitä ja ennen kaikkea täysin tarpeettomasti että ei tiedä miten päin olisi. Varsinkin kun ottaa huomioon kuinka suuri valta varusmiesjohtajilla on, on kyseessä asia joka pisti vihaksi monet kerrat. Mielivaltaista vallankäyttöä esiintyi huomattavissa määrin. P-kaudella tupamme esimiehellä oli tapana pitää meitä iltaisin noin 40 minuuttia seisomassa ja korjailemassa pinkkojamme, samalla kun keskittyi aukomaan päätä eräälle alokkaalle. J-kauden ryhmänjohtajamme lähinnä haukkui jokaista meistä vuorotellen, kritisoiden käytännössä jokaista tekemäämme asiaa sekä syyttäen meitä milloin mistäkin olemattomasta virheestä. Muistan hyökkäyksen, jossa kärkitunnustelijana eksyin vetäen näin ryhmän mukanani eksyksiin. Myöhemmin ilmeni, että herra alikersantti oli antanut minulle väärän suunnan; kiitoksena hän ensin haukkui minut kouluttajallemme, jonka jälkeen keskittyi seuraavat pari viikkoa nälvimään meitä tunnustelijoita suunnistustaidoistamme. Ja tuollaisen tapauksen perässä pitäisi mennä sotaan ja totella tämän käskyjä kyselemättä? Ei todellakaan. Sama kaveri järjesti joukkuelaisemme kahdentoista päivän poistumiskieltoon absoluuttisen naurettavasta syystä, ja vihjaili aina muutenkin mahdollisista kurinpidollisista toimenpiteistä joita hän pystyisi järjestämään jos joku meistä tekisi jotain mikä ei häntä miellyttäisi. Aivan viimeisinä päivinä hän uhkasi vetää minua turpaan jossen pidä päätäni kiinni. Oli mukavat muutama kuukautta nukkua samassa tuvassa hänen kanssaan. Overall, osa varusmiesjohtajista luulee olevansa vain niin paljon parempia ihmisiä kuin alempiarvoiset että voisivat kohdella näitä kuin paskaa. Ei ihme että meilläkin napsahti muutamat poistumiskiellot ja lukuisat puhuttelut niskuroinnista. Annetaan kuitenkin kredittiä samalla niille hyville johtajille, joiden johtamistapa pysyi ihmisläheisenä ja jotka keskittyivät olennaiseen. Arvostan. Johtajilla on kuitenkin niin älyttömän suuri vaikutus miehistön armeija-aikaan, että heidät pitäisi valikoida tarkemmin. Huono johtaja tuhoaa alaistensa motivaation hyvin nopeasti, tästä vahva henkilökohtainen kokemus.

                                                                             ***

“Puolustusvoimat on Suomen suurin kuntokoulu”. Paljon käytetty mainoslause, josta olen hyvin eri mieltä. Jopa kapteenimme myönsi kyseisen lausahduksen liioitteluksi. Peruskuntoni hiukan nousi, ja totuin kantamaan paljon romua päälläni juosten samalla parinsadan metrin matkoja. Käsivoimat paranivat. Mitään massiivisen radikaalia muutosta, mitä ei olisi siviilissä samalla tai pienemmällä vaivalla saanut aikaan, ei tapahtunut. Painoni tippui, mutta tästä iso kiitos kuuluu epäravitsevalle ruoalle ja yleisesti kuluttavalle arjelle. Monet huippukunnossa olevat valittelivat kunnon heikentymistä palveluksen aikana. Eipä siinä oikeastaan ongelmaa, ehkä hiukan enemmän odotin tältä saralta armeijalta, mutte ei tuo nyt varsinaisesti haitannut. Sen sijaan se mikä haittasi suurestikin, on armeijan tapa parantaa kuntoa ja kestävyyttä. Äkkiseltään parikymmentä kiloa taisteluvarustusta niskaan ja sitten mennään, tai talvikumisaappaissa & ampumavarustuksessa lähdetään juoksemaan pitkää matkaa ampumaradalle. Vastaavaan tottumattomalle kyseessä on hyvin rankka ja kuluttava prosessi, eikä siinä paljoa urheilutaustat auta. Itsekin aktiivista liikuntaa suurimman osan elämästäni harrastaneena olin aika ajoin vaikeuksissa fyysisten suoritusten kanssa. Epämukavaa ja vittumaista intissä kuuluukin olla, ei se hauska paikka yritäkään olla, mutta tällä toimintamallilla rikotaan palvelustaan käyvien paikat. Eikö ole jo puolustusvoimien itsensä kannalta typerää rikkoa suhteellisen suurelta määrältä alokkaista selkä tai polvet jo armeijan alussa, niin että nämä lähtevät E:n tai C:n papereilla kotiin tai vaihtoehtoisesti siirtyvät B-miehiksi lajittelemaan postia esikuntaan? Omalta osalta kärsin penikoiden tulehtumisesta lähes puolet palveluksesta, sekä polven rasitusvammasta kuusi viikkoa. Koko tänä aikana hain vapautuksia yhteensä seitsemän päivän verran rästimisen pelossa; en halunnut yhtienkään viikonloppulomien palavan.
Tästä pääsemmekin vapautuksiin ja terveydenhuoltoon yleisesti. Varuskuntasairaala, tuttavallisemmin veksi, on yksi iso vitsi. Joko henkilökunta on ammatitaidotonta tai toimii hyvinkin hämmentävien ohjesääntöjen mukaisesti, sen verran perseestä revittyä touhu usein on. Vapautuksia saa puhuttua itselleen naurettavan helposti, mutta oikeasti kipeänä syötetään Buranaa ja annetaan pari lievää vapautusta. Parhaimmillaan porukka on puhunut itselleen kotihoitoa terveenä, samalla kun talven kovasta flunssasta ei ole saanut päivääkään vapautusta. Johdonmukaisuus päätöksissä loistaa poissaolollaan, eikä lääkäreiden ratkaisumallit ole kovinkaan rakentavia. Yleensä juurikin lyödään särkylääkkeitä käteen ja sanotaan että lepää hiukan, eikä yritetä edes pureutua vammojen tai sairauksien alkuperään, saati sitten mahdollisiin vammakohtaisempiin hoitotoimenpiteisiin. P-kauden tupalaiseni, jolla oli polvi aivan totaalisen hajalla, sai odottaa aikaa röntgenkuvauksiin toista kuukautta, koska lääkäri ajatteli hänen liioittelevan, että kyseessä olisi vain lyhyehköllä levolla poistuva pikkuvamma. Kyseinen kaveri käveli intistä pois kepeillä, eikä saanut koko puolen vuoden aikana parannettua polveaan mihinkään suuntaan.
Koko vapautusten kanssa pelleily lähtee lapasesta jo siinä kohti kun ensimmäisinä päivinä käytännössä kielletään käymästä veksissä ellei ole mallia hengenhätä. “Vemppoja” syyllistetään, halveksutaan ja heille annetaan kaikkein turhimmat ja räkäisimmät siivoushommat (olen mm. lajitellut suksien siteitä vapautuksessa ollessani). Koko jutun takana on enimmäkseen “movetuksen” pelko, eli haetaan terveenä vapautuksia koska ei kiinnosta. Väittäisin kuitenkin, että varsinkin joidenkin johtajien parissa vallitsee periaate, jonka mukaan vammat tai flunssat ovat heikkous, josta pitää kärsiä hakematta vapautuksia. Vapautuksista rangaistaan kovalla kädellä myös rästimisten yms. kautta, mikä on tietenkin loogista, mutta täysin kohtuuttomuuksin asti menevää. Kaksi joukkuelaistani, jotka olivat J-kauden jokaisen päivän rivissä ja olivat pari viikonloppua kiinni virka-avussa suurimman osan ollessa lomilla, joutuivat myös juhannuksen virka-apuun, koska olivat olleet E-kauden alussa pari viikkoa poissa oikeiden vammojen takia. Eli ole pari viikkoa alkuaikoina vapautuksessa liikuntakyvyttömänä mutta tee suurin osa ajasta hommat moitteettomasti = loppuintti kaikki paskimmat hommat ja löysäilijän leima. Kaiken kaikkiaan vapautuksiin yleisesti negatiivinen suhtautuminen niin kasarmilla kuin lääkäreidenkin keskuudessa sekä vapautuksessa olemisesta äärimmäinen rankaiseminen yhdistettynä heti alussa fyysisesti hyvin rankkaan koulutukseen johtivat siihen, että suorituskykyni oli noin puolet palveluksesta selkeästi alle maksimin. Jokainen voi miettiä, voittiko puolustusvoimat tällä jotain.

                                                                              ***

Jokaisen, joka luulee voivansa opiskella jotakin tehokkaasti armeijan aikana, kannattaa miettiä uudestaan. Se vähäinen vapaa-aika mitä on (3h päivässä, plus loppuaikoina löysinä päivinä tyhjää aikaa pari tuntia) kuluu taatusti jonkin muun parissa. Herätys 06.00 ja yhdeksän tuntia taisteluharjoittelua pakkasessa huonolla ruoalla, huolto ja yksikön siivoaminen, minkä jälkeen pääset pariksi tunniksi vapaalle ennen nukkumista. Tuon vapaa-ajan vietät tuvassa kymmenen muun ihmisen kanssa, joten ääntä riittää ja lukurauha on suhteellinen käsite. Siinä kohti on ajatukset jossain aivan muualla kuin koulukirjoissa, ellei sitten ole aivan äärimmäisen motivoitunut. Ja siinäkin tapauksessa puhdas väsymys tekee opiskelemisesta huomattavasti tehottomampaa.
Muutenkin Puolustusvoimien näkökanta opiskelemiseen on mielenkiintoinen, sillä ensimmäisen parin kuukauden jälkeen yksikössämme ei enää myönnetty palvelusvapaata pääsykokeita varten, vaan siihen piti käyttää kuntoisuuslomia, jos sellaisia sattui olemaan. Samalla kuitenkin aktiiviset urheilijamme saivat 2-4 kertaa viikossa kuuden tunnin treenivapaita, ja voi arvata kuluiko tuo aika aina juurikin niihin treeneihin. Olettaisin palveluksen olleen henkisesti kevyempää noille henkilöille, sillä itse ainakin olisin ollut seitsemännessä taivaassa jos olisin edes kerran kahdessa viikossa saanut tuollaisen ekstra kuusituntisen vapaata, vielä mieluisan harrastuksen parissa. Mainio systeemi kyllä urheilijoille, ja yksi harvoista puolustusvoimien fiksuista ratkaisuista; tuo pääsykokeisiin vapaiden evääminen kuitenkin tuntuu treenivapaisiin heijastettuna kohtuuttomalta. Valtiolle hyödyllisintähän nimenomaan olisi saada ihmiset mahdollisimman nuorina jatko-opiskelemaan ja tätä kautta työpaikoille maksamaan veroja, mahdollisen välivuoden / jämäduunin sijaan, mikä saattaa olla seurauksena opiskelupaikan kariutumisesta. Ok, ei meitä estetty pääsykokeisiin osallistumasta, ja jokainen halukas niihin pääsikin, mutta tuntuu typerältä ettei opiskeluun millään tavoin kannusteta eikä edes pääsykokeiden kohdalla voi antaa muutaman tunnin vapaita erikseen.

                                                                             ***

Kenties kaikkein raskainta armeijassa on väsymys. Puoli vuotta univajetta johtaa siihen että joka ikisillä lomilla väsyttää joka ikinen ilta aikaisin, riippumatta paljonko on nukkunut edellisenä yönä ja mitä on tehnyt. On aivan uskomatonta miten väsynyt voi lomille tullessaan olla, vaikka olisi ollut kevyt kasarmiviikko. Itse nukuin keskimäärin sellaista vajaa seitsemää tuntia yössä kasarmilla ollessani, joten oikeastaan saman verran tai enemmän kuin vaikka lukioaikoina, mutta väsymyksen aste oli huimasti korkeampi. Fyysisiä hommia ja runsas ulkonaolo ilmeisesti uuvuttavat sen verran pahasti ettei edes pitkät lomat ja löysät viikot poistaneet väsymystä mihinkään. Sotilaan tärkeimpiin taitoihin kuuluukin mielestäni taito nukkua aina kun siihen on tilaisuus, tämän oppii leireillä varsinkin. Näin reserviin astuessa tuntuu siltä että voisi vain nukkua loputtomiin. Ei niin että tuo nyt olisi tuhonnut siviilielämän aktiviteetit täysin tai estänyt lomista nauttimasta, mutta kyllähän tuo hiukan alkoi rasittamaan, jatkuva yliväsymys. Leiriväsymys oli vielä aivan oma luokkansa, on se kyllä mielenkiintoista miten ihminen voi jaksaa suorittaa niin kovaa fyysistä suorituskykyä kuin tarkkaavaisuuttakin vaativaa harjoittelua nukuttuaan neljä yötä muutamaa tuntia melkoisen huonoissa olosuhteissa. Leirien jälkeen kun pääsi takaisin kasarmille, oli unenpuute jotain ennennäkemätöntä, omalla kohdallani ainakin.

                                                                            ***

Ei tule ikävä taisteluvarustusta
                                                                              ***

Toinen kuluttava asia on ravinto. Armeijassa on myös aina nälkä. Muonituskeskuksen ruoat olivat parempia kuin odotin, ja voittavat ainakin kouluruoan. Ruoka oli riittävän monipuolista, yleensä näytti ihan syötävältä ja vei nälän sillä hetkellä. Lähes joka päivä jälkiruokaa, leipää kiitettävän monipuolisesti, kaikenlaista pientä ekstraa. Ongelma olikin ruoan ravintoarvot, sillä noin parin tunnin sisään ateriasta oli aina nälkä uudestaan. Söin aina niin paljon kuin jaksoin mutta seuraavaan ateriaan mennessä nälkä oli taattu, ja usein nukkumaan mennessä oli jo melkoinen nälkä. En tiedä mikä ruoassa tarkemmin oli, mutta riittävän täyteen siitä ei tullut. Proteiinia ei ainakaan ollut tarpeeksi. Leiriruoat ja pakkisafka yleisestikin oli myös jännä ilmiö, varmasti jäi nälkä lähes poikkeuksetta. Ruoka myös muuttui mauttomammaksi, vähemmän ravitsevaksi ja ulkonäöltään luotaantyöntävämmäksi heti kun se siirtyi metallipönttöön. Varsinkin J-kauden leireillä ruokaa oli myös liian vähän, eikä useinkaan kaiklle sitä riittänyt. Loputtoman hauskaa. Hyvin nopeasti oppi tuomaan lomilta mukana omaa evästä, mikä sitten johtikin parin vuoden makeansyömistauon jälkeen suklaan suurkulutukseen. Ensimmäisen puolikkaan ajan kului Lidlin suklaapatukoita melkoiset määrät, loppuajat keskityin suklaalevyihin. Viikonloppuisin tuli syötyä kuin pieni sika, toivottavasti ei jää tavaksi näin armeijan jälkeiselle ajalle. Ei armeija nälkään tapa, mutta jos ns. turhia kiloja on niin ne kyllä tippuvat, ja ennen kaikkea ruokailutottumukset muuttuivat hyvinkin merkittävästi osaltani.

                                                                              ***

Armeijan hyväksi puoleksi lasken kyllä maastossa olemisen, vaikka se hajottikin suuresti ja usein. Luonnon armoilla oleminen opettaa paljon, oli sitten kyse talven -20 asteessa yöllisessä poterovartiossa olemisesta tai viiden päivän taisteluharjoituksesta sateen ynnä hyttysinvaasion seurana. Itse retkeilyä jonkin verran harrastaneena voin vain todeta näkökulmani avartuneen luonnon suhteen huomattavasti, ja nyt on viimeistään oppinut ettei sen kanssa tule pelleillä. Omilla retkeilyreissuilla voi sen teltan kuitenkin pystyttää juuri silloin kun huvittaa, eikä sitä tarvitse siirtää yöllä sen takia että se onkin viisi metriä liian lähellä tietä. Siinä on hymy kaukana kun palelee viidestä vaatekerroksesta huolimatta niin paljon että ajatukset ovat puhdasta epätoivoa ja tekisi lähinnä mieli itkeä, samalla kun tulisi puhdistaa asetta säkkipimeässä. Siinä sisäistää hyvin, mitä kaikkea tuttujen ja turvallisten seinien ulkopuolella odottaa. Pitkäaikaiseen maastossa olemiseen hankalissa olosuhteissa tulee valmistautua hyvin, myös henkisesti. Ei ollut helppo paikka. Tämä kuitenkin tosiaan kallistuu positiiviseksi kokemukseksi, näin jälkikäteen ajatellen. Luonnossa viihtyvänä ja siitä aina kiinnostuneena näen taas paremmin sen monet kasvot.

                                                                              ***

Sanotaan että on kaksi paikkaa, joissa näkee kaikenlaiset mahdolliset ihmiset: festarit ja armeija. Tämä pitää paikkansa. Armeija on todellinen ihmisluonteiden läpileikkaus, ja moneen kertaan tuli ihmeteltyä minkälaista porukkaa sitä voikin olla. Tutustuin suureen kasaan ihmisiä, joista montaakaan tuskin tulen vuosien päästä muistamaan. Muutama ihminen tuli vastaan, kenen kanssa todennäköisesti jossakin määrin edes pidän yhteyttä, edes joskus. Mitään sydänystäviä sieltä ei saanut, ja melkoisen suuri määrä tapauksia riitti, joihin teki aina välillä mieli ravistella hiukan. Raivostuttava on ihmistyyppi, joka luulee olevansa hauska pelleillessänsä ja olemalla sääntöjä noudattamatta. Joihinkin voi ehkä heidän huumorinsa upota, ei minuun. Ongelma heistä muodostuu kuitenkin armeijassa, jossa kaikkia rangaistaan yhden taistelijan virheistä. Lukemattomat kerrat juoksin ekstraa, vapaa-aikani jääti tai jouduin tekemään jämähommia muiden ihmisten takia, jotka jollain tapaa rikkoivat sääntöjä, yleensä täysin tietoisesti, aiheuttaen näen kaikille muillekin harmia. Minun takia ei juostu ylimääräistä kertaakaan koko palveluksen aikana, mutta itse kärsin jatkuvasti muiden perseilystä, oli se sitten juoksemisen tai yliluutnantin haukkujen muodossa. On suunnattoman palkitsevaa saada toistuvaa huonoa palautetta muiden ihmisten idiotismista. Kärkitapauksena lienee se, kun joku oli käynyt tarpeillaan pöntön päällä. Kansi kiinni. Mistä nämä ihmiset oikein tulevat? Noh, hyvää tuossakin on sietokyvyn kasvaminen; kuusi kuukautta lukittuna kahdensadan ihmisen kanssa tiiviiseen yhteiseloon pakottaa joustamaan hiukan. Sosiaaliset taidot eivät ainakaan huonontuneet.

                                                                               ***

Loppujen lopuksi nämä kuusi kuukautta armeijassa olivat erittäin opettavaista ja rankkaa aikaa, jonka aikana opin paljon, lähinnä itsestäni ja henkisen puolen asioista. Kyllähän se itse sotiminenkin onnistuu, mutta koen sen täysin marginaalisena taitoluokkana. Hajoamista, turhautumista ja puhdasta epätoivoa aikaan sisältyi myös huomattavasti, ja oli joukossa niin hyvässä kuin pahassakin paljon lähtemättömiä muistoja. Sain kaupunkitaistelijan koulutuksen ja toimin ryhmän varajohtajana 4kk, tein hommat kunnolla vaikka ne harvoin kovin miellyttäviä olivat. Kouluttajani loppusanat jäänevät mieleen: “Välillä elämä potkii päähän, mutta tehkää hommat kunnolla älkääkä luovuttako, kyllä työnteko aina lopulta palkitaan”. Tällä mentaliteetilla pyrittiin menemään, ja niin tulen jatkossakin tekemään. Olen kuitenkin hiukan kahden vaiheilla, suositellako asepalvelusta kenellekään, niin paskalta paikalta armeija usein tuntui. Joillekin armeijan opit varmasti sopivat; itse kärsin vapauden ja oman rauhan puutteesta sekä koko järjestelmän epäloogisuudesta niin paljon että olen enemmän kuin iloinen saadessani pukea siviilivaatteet vihdoin pysyvästi ylleni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti