perjantai 23. elokuuta 2013

University (and Vikings)

Maanantaina alkaa koulu jälleen, kaksi ja puoli vuotta taukoa oppitunneilla istumisesta. Luonnollisesti olen innoissani ja palaan mielellään opin tielle. Olen kuullut yliopisto-opiskelusta (ja opiskelijaelämästä) paljon hyvää, kuten myös itse Helsingin yliopistosta opetuksen osalta, joten hyvillä mielin ollaan. Pari ensimmäistä viikkoa ovat ilmeisesti orientaatioviikkoja, joissa on pitkälti opastusta ja tutustuttamista yliopistoelämään sekä mitä monimuotoisimpiin järjestöjen aktiviteetteihin koulun ulkopuolella. Opiskelijaelämästä saa helposti viinanhuuruisen kuvan, ja sitä se varmasti monelle on, mutta omat intressini eivät liiku alkoholintäyteisessä vapaa-ajanvietossa. Olen kuitenkin kiinnostunut mm. liikunnallisesta tarjonnasta, ja historian ainejärjestö Kronos taitaa järjestää lautapelitapahtumaakin. Luonnollisesti täysin uuteen sosiaaliseen verkostoon pääseminen on mielenkiintoista. Eniten kuitenkin odotan itse opiskelua: kattavaa historiaa laadukkaalla opetuksella, johon pääsee kaivautumaan ja pureutumaan. Sivuaineetkin pitää jossain kohti valita, ja niistä on mielessä jo parikin houkuttelevaa vaihtoehtoa.

Pari viimeistä viikkoa on tässä rullaillut mukavan rauhallisesti, mitä nyt viime viikon olin kokonaan kipeänä. Joku kurkkubakteeri/virus pääsi puraisemaan, ja kurkku oli monta päivää tajuttoman kipeä. Kaikki syömisestä juomiseen ja puhumiseen oli puoliksi mahdotonta, oli oikein mukavia työpäiviä. Vasta lääkärissä käynti ja Panacodit auttoivat. Viikonloppu lepoa himassa hoiti loput. Vieläkin tosin nenä tukossa, ja treenaamiseen on tullut kahden viikon tauko. Mikä siinä on, että aina kun saa hyvän pohjan salilla käymiselle niin heti tulee jotain. Nyt saa taas nousta pohjalta uudestaan. Ärsyttävää.

Elokuu on muuten mitä mainioin kuukausi, kesän valoa vielä riittää mutta ilmassa tuoksuu jo syksy. Syksy on muutoksen aikaa, ja elokuussa alkaa mieleen hiipiä jo uusia ideoita. Tällä kertaa koulu nyt muuttaa koko arjen, mutta pienempikin muutos tapahtuu. Veljeni nimittäin järjesti vanhempien vintiltä vanhan LP-soittimen kuntoon ja viritti pienen kaapin kokoiset kaiuttimet pystyyn, taaten melkoisen hienon muusikinkuunteluelämyksen. Innostuin välittömästi niin paljon, että päätin siirtyä CD-formaatista vinyyleihin. Olen koko pienen musiikinkeräilijän ikäni ihannoinut vinyylejä, ja olen kauan haaveillut niiden keräilystä. Nyt kun näin, miten tyylikästä niiden kuunteleminenkin on, olen myyty. Hyllyäni täyttää arviolta kaksi ja puoli sataa CD-levyä, joiden ainoa funktio on keräily ja hyväksi kokemani artistin tukeminen. Musiikin itsessään kun saa nykypäivän in facto ihan muualta. Vinyylit ovat CD:itä ajattomampia ja kokonaisvaltaisempi keräilykohde. Nissä on sitä jotain. Haaveilen jo, miten rauhaisana kesäiltana voin asettaa soittimelle Kari Tapion kokoelmavinyylin. Tai Rauli Baddingin. Aion hankkia hiljalleen musiikkikokoelmani ehdottomat helmet vinyyleinä, minkä jälkeen joko yritän saada vanhempieni toisen soittimen kuntoon, tai ostan suosiolla upouuden vastaavan. Pitihän sitä käydä saman tien hakemassa ensimmäinen vinyyli sitten: ostin Jäänsärkijästä Stepan ja Aren …ja luupit naksuu 2LP:n. Oi että.

Ragnar ja Lagertha Lothbrok ovat Vikingsin keskeisiä hahmoja
Katselin tuossa History Channelin tuottaman Vikings– sarjan ensimmäisen tuotantokauden. Sarja on tänä vuonna tullut, eli enempää ei siis olekaan vielä. Yhdeksän 45-minuuttista jaksoa melko puhdasta timanttia. Ennakkoon epäilyksiä herättänyt History Channel osoittautuikin lähinnä voimavaraksi, sillä sarja eroaa esimerkiksi HBO:n laatusarjoista keskittymällä enemmän oleelliseen. Paljaalla pinnalla ei haeta samaan tapaan lisäkatsojia. Laatu on aivan minkä tahansa huippusarjan tasoista, yksityiskohdat ovat viimeisen päälle mietitty ja mikä parasta, koko paketti on mahdollisimman realistisessa historiallisessa kontekstissa. Pidän erityisesti siitä, miten eri kieliä korostetaan: Englannissa ihmiset oikeasti puhuvat sitä anglosaksia, ja kun norjalaisten päähahmojen vieraaksi tulee ruotsalainen päällikkö, tämä puhuu eri murretta. Suomeakin kuullaan jossain kohti.
Sarja kertoo siis norjalaisesta viikingistä, Ragnar Lodbrokista, sekä tämän lähipiiristä. Hän miehistöineen esitetään sarjassa ensimmäisenä valtameren yli länteen purjehtinut viikinkinä, ja Ragnar on monien viikinkilegendojen hahmo. Sarjan monet muutkin hahmot löytyvät saagoista, muun muassa Ragnarin vaimo Lagertha. Ragnar on mitä luultavimmin todella elänyt kahdeksannella vuosisadalla, ja viikingit todella purjehtivat samalla navigointimekanismilla Englantiin Northumbrian rannikolle vuonna 793, jolloin sarjakin alkaa. Tästä käynnistyi viikinkien parisataavuotiset valloitusretket Euroopassa, joilla tulisi olemaan huomattava merkitys koko maanosan historiassa. Valloittivathan he koko Englannin, pitivät Normandiassa valtakuntaa, matkustivat kauppareittejä koko Venäjän jokien läpi Bysanttiin asti ja valloittivat itselleen kuningaskunnan jopa Sisiliasta.

Vikings on herättänyt pohjanmiehet mitä mainioimmin henkiin. Vaikka aihetta on käyty läpi paljonkin, kiteyttää tämä uutukainen ajan hengen hyvin. Historialliset seikat ovat harvinaisen hyvin kunnossa, oli sitten kyse puvustuksesta, miljööstä tai tapakulttuurista. Hahmot ovat yksinkertaisesti loistavia, jopa ns. ”viholliset”. Näyttelijätyö on ensiluokkaista. Yhdeksän jaksoa on mitätön määrä tällaista herkkua, ja katsoin ne hitaasti nautiskellen, yhden tai kaksi päivässä, ajoittaen ne sellaisiin hetkiin jolloin pystyin keskittymään sataprosenttisesti vain siihen.

Amon Amarthin Johan Hegg on vakuuttava laulaja. © Mark Coatsworth
Ainoa taho viihteen/taiteen parissa, mikä tarjoaa yhtä autenttista viikinkimeininkiä kuin Vikings, on ruotsalaisyhtye Amon Amarth. Sattumoisin heidän uusin levynsä tuli juuri pari kuukautta sitten, ja sarjan myötä totesin hetken olevan sopiva siihen tutustumiseen. Amon Amarth on julkaissut yhdeksän studioalbumia, joista viisi löytyy itseltä levyhyllystä, ja lopuistakin kolmeen olen tutustunut. Yhtye on itselleni ns. A-luokan artisti, jonka olen livenäkin väijynyt kolmeen kertaan. Kesäkuussa julkaistu Deceiver of the Gods palaa hyvän, muttei erityisen erottuvan Surtur Risingin jälkeen todella omiin vahvuuksiinsa. Mukaansatempaavat, energiset rallit itsekin viikingiltä näyttävän Johan Heggin ärjymisen tukemana, jotka saavat parran kasvamaan pelkällä äijämäisyydellään. Vahvat, kahden kitaran tukemat melodiat ja viikinkien elämästä / mytologiasta ammentavat lyriikat saavat vähintäänkin kertosäkeet tarttumaan mieleen ja soimaan päässä itsestään. Uusin levy ei millään yllä Amonin kulta-aikaa edustavien With Oden on Our Siden ja Twilight of the Thunder Godin tasolle, mutta se on silti ykköskorin materiaalia. Paljon hyviä biisejä ja tuttu, hyväksi todettu meininki. Deceiver of the Gods ei varmasti tarjoa mitään uutta, mutta taattua Amon Amarthia, hyvässä ja pahassa. Totutusti levy sisältää muutaman erityisen jykevän, varman livebiisin, ja päätöskappalekin on totutusti pidempi, paatoksellisempi eepos.

Siitä vielä muutama helmi Amon Amarthin tuotannosta:


sekä uudelta levyltä vaikkapa oikein terävä Father of the Wolf.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti