keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Le sombre novembre

Marraskuu ja pimeää kello neljä iltapäivällä. Marraskuu ja jälleen kylmä. Marraskuu ja väsymys.

Marraskuu on hurahtanut ohi melkoista vauhtia, koulutyöt ynnä muut ovat pitäneet todella kiireisinä. Tälläkin viikolla on takana jo yli kymmenen kirjastotuntia, koulussa käymisen ohella. Eikä ne hommat siihen lopu, kotonakin tulee enimmäkseen puuhailtua rakentavan aktiviteetin parissa. Ei kuitenkaan ole kuin pari viikkoa, niin syyslukukauden enimmät työt on palautettu ja tentitkin edessä. Neljän viikon joululoma kuulostaa melkoisen maukkaalta, vaikka sitä värittävätkin tuttuun tapaan työt ja lukuisat suunnitelmat.

Tässä ranskankielistä La France des Lumières- teosta lukiessani pohdin, miten nopeasti sitä oman opiskelun yläraja nousee. Lukiossa 150-sivuinen, perustietoa sisältävä kurssikirja tuntui haastavalta. Pääsykoelukemista aloitellessa tiiliskiven kokoiset, mutta yksinkertaista tekstiä sisältävät ja suomeksi kirjoitetut kirjat tuntuivat pahalta palalta. Koulun alkaessa englanninkielinen materiaali mietitytti hiukan. Nyt kahlatessani ranskaksi lähemmäs tuhatsivuista teosta en voi olla ajattelematta, miten omilla ylärajoilla työskentely kehittää jatkuvasti. Saman fiiliksen muistan aiemmin matematiikasta, kun jo kurssin lopussa katsoi kirjan alkua ja mietti, miten ne ovat helppoja tehtäviä – vaikka vasta kuusi viikkoa sitten olivat täyttä hepreaa. Ihmisen työskentely on kehittävimmillään kun sen on vaativaa, ja kun sen eteen joutuu tekemään paljon työtä. Niinpä omalta mukavuusalueelta poistuminen onkin oikeastaan elinehto kunnianhimoiselle opiskelulle. Totta kai on mukava kirjoittaa jokin yksinkertainen essee lukien lyhyen pohjamateriaalin helppoa tekstiä, mutta pitkällä aikavälillä parasta on se, minkä eteen joudut tekemään ekstraduunia ja hikoilemaan kunnolla. Se ei myöskään lopu koskaan – ei ole mitään absoluuttista tasoa, milloin et voi enää nostaa rimaa ylemmäs. Kiehtovaa.

Vallitsevan pimeyden rennommasta ajanvietosta on vastannut Twin Peaks. Olemme viettäneet lähinnä viikon ainoat varmat vapaapäiväni, sunnuntait, tämän kulttisarjan parissa. Tämä vuosina 1990-91 ilmestynyt, kolmenkymmenen jakson pituinen rikos/draama/mysteerisarja tuskin esittelyä kaipaa. Se todistaa, miten visuaalisuus ei merkitse juuri mitään, ja miten oikeanlaisen tunnelman rakentaminen on kaiken a ja o. Sarja on koko ajan sopivan kuumottava, ilman että se olisi mitään kauhua. Se ei pyri pelottelemaan ihmisiä, mutta yliluonnollinen ja jokin ei ole nyt kunnossa - tunne on usein läsnä. Musiikki, henkilöhahmot – jopa huumori, kaikki kunnossa. Ei tämä mikään täyden kympin sarja ole, mutta raikas katsomiskokemus parin vuosikymmenen takaa. Ennen kaikkea se miellyttää vahvojen (ja oivallisesti näyteltyjen) hahmojensa ansiosta. Ihmiskohtalot, ihmisiin liittyvät tarinat ja itse ihmisen toiminta ovat muutenkin harvinaisen kiinnostava asia; siksipä sitä psykologiaa varmaan lukiossa luinkin. Historiakin on mielenkiintoisimmillaan heijastettuna yksilöiden kautta. Suuret kontekstit asettuvat aivan eri perspektiiviin, kun niitä tarkkailee ruohonjuuritasolta.
Twin Peaksin päähenkilö, FBI:n agentti Dale Cooper, on noussut yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistani elokuvahistoriassa. Vaikka sarjassa on muitakin osuvia hahmoja, kuten joviaali ja salaperäinen majuri Briggs, on tässä Kyle MacLachlanin näyttelemässä virkamiehessä jotain poikkeuksellista. Cooperissa miellyttää käytännössä kaikki; timanttinen älykkyys yhdistettynä herrasmiehen käytöstapoihin, maltillisuuteen, aitoon elämäniloon, positiiviseen asenteeseen, rehellisyyteen, vaatimattomuuteen ja tilanteessa kuin tilanteessa säilyvään rauhallisuuteen nostavat Cooperin suorastaan ihailunsekaiseen esikuvamaiseen asemaan.

Special Agent Dale Cooper
Cooper on itse asiassa vanhanaikaisten ja perinteisten arvojen ruumiillistuma. Tuntuu usein, miten tuonkaltaiset arvot ovat häviämässä maailmastamme. Se on surullinen ja pelottava ajatus; samaistun Cooperiin ja hänen edustamaansa arvomaailmaansa sataprosenttisesti. Suomessa vallitsi sotien jälkeen ilmapiiri, jota minä en ole elinaikanani saanut kokea. Sellainen rehellisyyden ja ennen kaikkea yhteisöllisyyden henki. Sotakorvaukset maksettiin ja Suomi rakennettiin uudestaan, hyvinvointiyhteiskunta luotiin. Yhdessä, valittamatta, laskematta mitä se vaati. Koenkin sukulaissieluisuutta tuohon menneeseen aikakauteen, ja toivon hartaasti, ettei yhteiskuntamme ole menossa sellaiseen suuntaan, miltä nyt näyttäisi. Pinnallisuus, ahneus, itsekeskeisyys, välinpitämättömyys ovat huolestuttavia ja vahingollisia piirteitä ihmisissä. Seisoin kuukausi sitten sateisessa illassa Bulevardilla. Siinä kohti ei ole kuin noita vanhoja rakennuksia, eikä näköpiirissä ollut oikeastaan mitään, mikä viittaisi moderniin aikaan. Mukulakivet, kellertävä valaistus, hennossa sateessa maahan leijailevat kellastuneet lehdet, ja ympärillä kadonneesta ajasta muistuttavat talot. Tunsin hetken eläväni 1950-luvulla, eikä tunne lähtenyt loppuiltana. Sen lopulta haihduttua oloni oli kaihoisa ja pettynyt. Teknologisoituva yhteiskunta ja huimaa vauhtia kiitävä 2000-luku eivät, lukemattomista hyvistä puolistaan huolimatta, tunnu aina kodilta. Mustavalkoiset Suomen 1900-luvulta olevat kuvat ovat mahtavia.


Siinähän sitä taas. Uutta musiikkia en ole oikein ehtinyt kuunnella, mitä nyt Juicen vinyylejä olen soitellut, mutta käytiin katsomassa Dome Karukosken Leijonasydän, loistava elokuva. Se kertoo siis skinheadista, joka rakastuu naiseen jolla on adoptoitu musta lapsi. Vaikka elokuva kierrättääkin pahasti tuttuja suomileffojen näyttelijöitä (mm. Franzen, Pääkkönen, Tola, Birn), on se silti erinomainen ja ajatuksia herättävä tuotos. Kiistatta yksi parhaista tänä vuonna näkemistäni elokuvista. Kun tuo Suomi-meininki toimii omalla kohdalla hyvin heikommissakin elokuvissa, niin tällainen laatutuotos osuu ja uppoaa. Pitäneekin joskus analysoida suomalaisten elokuvien henkeä. Suomen kielikin toimii todella ytimekkäästi näissä hyvissä esimerkeissä. Käykäähän kaikki katsomassa, tässä oli syvempääkin ideaa kuin sauna, alaston mies ja itsemurha.

Leijonasydän - Peter Franzen ja Jasper Pääkkönen

Ainiin, pelasin tänään ensimmäisen otteluni yliopiston salibandysarjaa. Yliopiston oppiaineiden välinen sarja siis kyseessä, pelataan kymmenen ottelua ja pudotuspelit. Täytyy sanoa, vauhti ja kovuus olivat korkeampia kuin odotin, mutta tämä on vain positiivista. Tuntui todella hyvältä pelata pitkästä aikaa, ja ennen kaikkea osallistua joukkueurheiluun. Kai se yhdeksän vuotta lätkää jätti jälkensä. Pääsen sisälle joukkuepeliin todella nopeasti henkisesti ja sitä herää aivan tajuton voitonnälkä, kun pelaa joukkueena - me vastaan ne- henki. Joukkueurheilu nostaa voitonhaluni suoraan potenssiin kaksi. Sosiaalinen liikunta on kyllä muutenkin aika ykköstä, pitäisi löytää aikaa osallistua liikuntavuoroihinkin. Voitettiin muuten 5-2.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti