perjantai 27. joulukuuta 2013

Jul etc

Joulu on vietetty ja lomalla oltu kaksi viikkoa. Vaikka sää onkin varsin epäjouluinen, plussaa ja vesisadetta päivästä toiseen, oli joulu oikein onnistunut ja hyväntuulinen. Olin perheen kanssa aaton, käytiin hautausmailla moikkaamassa sukua ja vietettiin rauhallinen päivä, luonnollisesti hyvine ruokineen. Velikin kun on jo kasvanut yli siitä lapsuuden jouluinnostuksesta, niin joulu on selkeästi erisävyinen kuin nuorempana. Lahjat ovat toissijainen asia ja kiireetön yhdessäolo ruokineen on se juttu.
Joulupäivänä kävin sitten vuorostaan Jemimalla syömässä, ja eilen vielä vanhemmilla vanhan perhetutun vierailun tiimoilta, joten hyvää ruokaa (ja suklaata) on tullut syötyä enemmänkin kuin tarpeeksi.

Lomatunnelma näin puolessavälissä lomailua on oikein onnistunut. Aivot ovat siirtyneet kiireettömyysmoodiin, aika kuluu leppoisten aktiviteettien parissa ja mieli virkistyy. Sen ihan oikeasti huomaa, miten ei-stressaantuneet aivot hyrräävät eri tavalla. Tiede-lehti kirjoitti taannoin jutun siitä, miten laiskat ovat luovimpia ihmisiä – ja vaikka laiskuutta pitkässä juoksussa vastustankin vahvasti, on ajoittainen rennompi oleilu empiiristen havaintojenikin mukaan luovuutta ja ajattelua kehittävää. Vaikka muutenkin ajatuksissa pyörii koko ajan ties millaista analyysia ja suunnitelmaa, pääsevät ne vapaammin juoksemaan kun niitä ei häiritse kiire tai stressi. Loma onkin ennen kaikkea mielentila.

                                                                         ***

Sain luettua kaksi kuukautta sivuprojektinani lueskelemani Jared Diamondin Collapsen. Se on tuhti paketti, joka käsittelee yhteiskuntien romahtamista – miksi jotkin yhteiskunnat selviävät haastavistakin olosuhteista, toisen romahtaessa lähes arvaamatta? Diamond on kiitelty alan ammattilainen, jolla on todella kattava ja jämäkkä ote aiheeseensa. Hän kävi henkilökohtaisesti kaikilla käsittelemillään seuduilla, ja on tutustunut aiheeseensa niin hyvin kuin voi. Kirja käy läpi kasan menneitä yhteiskuntia, niin onnistuneita kuin epäonnistuneitakin, ja käsittelee niihin vaikuttaneet tekijät A:sta Ö:hön. Lopuksi hän tarkastelee joitakin nykyisiä yhteiskuntia ja niiden kohtaamia riskejä. Collapsen keskeinen näkökulma on ympäristö ja luonto, sillä mikään ei vaikuta ihmisten yhteiskuntiin enempää kuin se, miten ne suhtautuvat ympäristöönsä. Mm. Pääsiäissaari, Grönlannin viikinkiyhteiskunta, Tikopia, Japani, Ruanda, Hispaniolan saari ja Angkor Watin khmeriyhteiskunta edustavat kaikki erilaisia tarinoita ja erilaisia lopputuloksia johtuen yhteiskunnan suhteesta ympäristöön.
Kirja oli paksua luettavaa, mutta tasaisella tahdilla sen sai kunnialla päätökseen. Se oli erittäin opettavainen, ja antoi mainion näkökulman ympäristönsuojeluun tänäkin päivänä. Samalla se on paljolti historiallinen teos, joka avarsi yksityiskohtaisesti monia menneitä yhteisöjä. Collapse antaa aihetta huolestua, ja se kertoo kaihtelematta, miten pahasti olemme ympäristömme tuhonneet - samalla kirjan läpi kantaa kuitenkin optimistinen pohjavire, joka osoittaa mitä voimme halutessamme saavuttaa. Good stuff, jos olisin opetusvirastossa vaikuttamassa haluaisin tämän jokaisen lukiolaisen yöpöydälle.


Diamondin paketti pistää miettimään.
Sain myös parit laadukkaat sarjakuvat nippuun, kolme ensimmäistä osaa Neil Gaimanin Sandman-sarjasta sekä Sleeperin kummatkin albumit. Kaveri kun harrastaa/keräilee näitä, niin saan kätevästi lainaan ja luetuksi laadukasta sarjakuvaa. Itsellä on hyllyssä Don Rosan koottujen ohella n. 10 teosta (lähinnä Slainea ja Northlandersia), en ole koskaan viitsinyt niihin panostaa kaiken muunkin ohella. Hyvin tehty sarjakuva on kuitenkin A-luokan luettavaa, ja Sandman sekä Sleeper ovat juuri sellaisia. Sarjakuvien etuna on piirrostyylien erilaisuus ja tarinan esilletuonti grafiikan kautta, joka antaa kirjoittajalla mahdollisuuden toteuttaa visionsa käytännössäkin haluamallaan tavalla. On nautinto lukea mukaansatempaavaa tarinaa hyvillä kuvituksilla. Sleeperin tarina on todella siisti, ja Sandmaneissa Gaimanin mielikuvitus on aivan omaa luokkaansa. Leppoisaa mutta tasokasta luettavaa kaipaaville hyvä valinta.

Neil Gaimanin Sandman on todellista mielikuvituksen vyöryä.

Laadukkaita tv-sarjoja tuntuu myös riittävän. Kun Twin Peaks ja viimeinkin myös Scrubs tulivat päätökseen, oli aika siirtyä eteenpäin. Breaking Badia tuli yksi kausi katsottua, mutta se ei oikein sytyttänyt niin että jaksaisi loputkin katsoa. Sen sijaan yksi todellinen helmi tuli katsottua nopealla tahdilla: Silta, alkuperäiseltä nimeltään Bron/Broen. Tätä vuonna 2011 aloittanutta ruotsalais-tanskalaista dekkaria olen ehtinyt jo hypettää varmaan kaikille kavereilleni, ja se on yksi parhaista koskaan näkemistäni sarjoista. Silta ei ole hyvä – se on suorastaan täydellinen. Sen ainoa puute on sen pituus, sillä kaksi kymmenen jakson kautta on aivan liian vähän jotakin näin hyvää. Seuraava kausi tulee vasta syksyllä 2015. Toisaalta, sarjoilla on usein tapana heikentyä edetessään – ja taas toisaalta, suosikkisarjani Oz – Kylmä Rinki oli kaikilla kuudella kaudellaan yhtä hyvä.
Silta käsittelee kummallakin kaudella erillistä monimutkaista rikosvyyhtiä, joskin toisella kaudella viitataan paljon ensimmäiseen. Tapahtumapaikkoina toimivat Malmö ja Kööpenhamina, ja sarjan nimi tulee näiden välillä kulkevasta Juutinrauman sillasta. Sarjan suurimpina vahvuuksina on sen henkilöhahmot; näyttelijät ovat erinomaisia ja hahmot uskottavia, mutta ennen kaikkea koko sarja rakentuu ruotsalaispoliisi Saga Norénin ja hänen tanskalaisen kollegansa Martin Rohden ympärille. Varsinkin Norén on oppikirjaesimerkki kantavavasta hahmosta, ja tämä lievästi autistinen naispoliisi on yksi mieleenpainuvimpia hahmoja mitä tiedän. Mitä mielenkiintoisin hahmo mitä parhaiten näyteltynä.
Pohjoismaisuus on myös Sillan suuri valtti. Ruotsin ja tanskan kielet toimivat paremmin kuin koskaan, melkoisena ruotsinkielen vastustajana huomasin yllätyksekseni oikeasti nauttivani siitä tässä sarjassa. Näiden kahden maan kulttuurierotkin löytyvät sarjasta, jo pelkästään päähahmojen kautta. Pohjoismainen miljöö ja ilmapiiri on tuotu hyvin esille, usein käytetyt kaupunkien panoraamakuvat rakentavat erinomaisesti tunnelmaa, ja värimaailmakin on harkitusti pohjoisen kalpea. Kun lisäksi itse juoni on monine käänteineen koukuttava ja kiinnostava, sekä aiheiltaan ajankohtainen, on tästä hankala nostaa rimaa. Jos mietit, mikä olisi paras tapa käyttää kiinnostavasti 20 tuntia elämästäsi, on tässä vastaus.

Silta nousi parhaiden koskaan näkemieni sarjojen kärkeen.
Sillan jälkeinen tyhjiö oli vertaansa vailla, eikä samanmoista sarjaa tuosta vain löydä. Onneksi Netflix tarjosi edes kelvollista lohduketta, kun testasimme Sherlock Holmesiin ties kuinka monetta kertaa pohjautuvaa sarjaa Sherlock. 2010 ensimmäisen kautensa julkaissut uusintaversio tarjoaa tuoreen näkökulman Doylen klassikkoon, ja onkin itse asiassa todella hyvä. Jos alla ei kummittelisi Silta, kehuisin Sherlockia luultavasti melko estottomasti. Nyt se saa kuitenkin tyytyvä erittäin hyvä- kategoriaan. Brittisarjan etuina ovat sen, noh, brittiläisyys, onnistunut modernismi niin rikoksissa kuin niiden ratkaisuissakin, sekä ennen kaikkea (jälleen kerran) sen kaksi päähahmoa, Sherlock ja Watson. Watsonia esittää Martin Freeman (Linnunradan käsikirja liftareille, Hobitti), joka kyllä nostaa osakkeitaan silmissäni jatkuvasti. Watsonin hahmossa on itse asiassa samaa kuin Peter Jacksonin Bilbossa, muutakin kuin sama naama. Freeman tarjoaa päähahmolle toimivan tukihahmon, jota voi näyttää ruudulla mainiosti yksinkin. Sarjan tärkein tekijä on kuitenkin itse Sherlock. Sosiopaatti, huikean älykäs ja päättelytaidon mestari, maailman ainoa konsultoiva etsivä, joka on kaikkea muuta kuin pölyinen hiippari. Benedict Cumberbatch onnistuu näyttelijänä niin erinomaisesti, että hankala nähdä Sherlockia enää muunlaisena. Sarja pursuaa viitteitä alkuperäisteokseen, mutta on silti todella raikas ja hauskakin. Sherlock on hahmona omalaatuinen, viihdyttävä ja kekseliäs, eikä tässä sarjassa haise rahastus tai väkinäinen uudelleenkierrätys edes etäisesti. Kaksi ilmestynyttä kautta, kolme puolentoista tunnin jaksoa kummassakin. Pistäkää nimi korvan taakse.

Benedict Cumberbatch ja Martin Freeman vetävät nappisuoritukset uudessa Sherlockissa.
Ihan kohtuullisia leffojakin on, kuten aina, tullut katseltua, mutta tällä kertaa keskitytään Keski-Maahan. Hobitin ensimmäisen osan pidennetty versio taitaa olla ainoa DVD minkä viitsin ostaa koko vuonna, ja toinen osa käytiin katsomassa porukalla heti perään. Tuo Extended Edition ei ollut rehellisesti sanottuna hirveän ihmeellinen, vartti melko merkityksettömiä lisäyksiä. Ei voi oikein verrata LotReihin, missä oli puoli timmaa lisäystä per leffa ja vielä nimenomaan ne tärkeimmät palat. Kääpiöiden kylpykohtaus ei ole ihan sama asia kuin Théodredin kuolema. Mutta ymmärtäähän tuon, jos parisataasivuinen kirja väännetään kolmen elokuvan mittaiseksi, niin ei niihinkään määräänsä enempää voi keksiä sisältöä. Vaikka LotRin appendixeja onkin hyödynnetty hyvin.

Trilogian toinen osa, Smaugin Autioittama Maa, oli kyllä pettymys. Se oli vauhdikas, viihdyttävä, humoristinen, näyttävä – eli mainio seikkailutoimintaelokuva. Tolkienin tai Hobitti-nimisen kirjan kanssa sillä ei sitten ollutkaan paljoa tekemistä. En voi suhtautua Hobittiin tavallisena elokuvana, millaisena se olisikin ollut hyvä, kun se sotii niin pahasti alkuperäisteostaan ja kuvaamaansa maailmaa vastaan. Siitä puuttuu enimmäkseen se Keski-Maan taika, jonka Jackson onnistui vielä LotReihin luomaan. Se on tunnelmaltaan aivan erilainen kuin kirjallinen vastineensa, tai edes Tolkienin tummasävyisemmät teokset. Sulatan vielä kaiken tämän, onhan LotRkin kaukana kirjoistaan, mutta Hobitissa ammutaan yli ja ohi niin monesti. Väkisin lisätty haltianainen Tauriel, tämän seikkailut Legolaksen kanssa, ja ennen kaikkea tämän rakkaustarina kääpiön kanssa – EI. Hauskuuttelevat taistelukohtaukset – ei. Humalaan tulevat haltiat – ei. Gandalfin ja Sauronin kaksintaistelu – EI. Elokuvan lopussa on kohtaus, jossa Bilbo ja Smaug keskustelevat. Se alkoi jo hyvin, ja huoahdin ajatellen, että edes jossain kohti on keskitytty vain tunnelman rakentamiseen eikä haeta vain vauhtia. Valitettavasti iloni oli ennenaikaista, perään tuli kymmenen minuutin takaa-ajokohtaus, jossa Smaug saatiin näyttämään tyhmältä kuin saapas. Hienoa, pilatkaa kaikki.
Elokuva siis ei ole lainkaan susi, mutta se ei myöskään toimi Keski-Maan projektiona lainkaan. Siinä on onnistuneitakin toteutuksia, mm. Järvikaupunki, monet miljööt ja Thranduil olivat hyviä. Kärsin vain alusta loppuun viihteellisyyden ja nykyisen kiireellisen ylivauhdikkaan trendin asettamista arvoista, jotka jyräävät liian usein kauniin Keski-Maan ylitse jättäen jälkeensä jotakin vääristynyttä.

Nyt ei natsannut. Ei ollenkaan.

Aamuvuorot väsyttävät, joten jätän hölinät tähän, vaikka lisääkin löytyisi. Todettakoon, että olen loman aikana saanut pelattua jo kiitettävät kolme Faba-peliä (ja neljä tässä joulukuussa yhteensä, whop whop), maalattua vielä kiitettävämmällä tahdilla ja kuunnellut mm. Pet Shop Boysia, Daft Punkia, Jedi Mind Tricksiä ja Mobyä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti