torstai 20. helmikuuta 2014

Ympäristöhistoriasta & harrastamisesta

Kyllä se kevät vain vakaasti näyttää tulevan. Lumet suli, lämpötila ei laske juurikaan alle nollan ja talvitakin on voinut jättää pois. Helmikuun puolessavälissä. Kelpaahan tuo, saisi jatkua.

Kaikki koulutyöt itse tenttejä lukuun ottamatta on nyt tehty pois alta, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Vielä riittää lukemista, kaksi viikkoa kirjatenttiin ja toinen kirja menossa nyt.

Luin juuri siis tenttiä varten J. Donald Hughesin Maailman ympäristöhistorian, neljäsataasivuisen yleisesityksen ihmisen ja luonnon suhteesta kautta historian. Kirja painottui lähivuosisatoihin ja varsinkin 1900-lukuun, ihan ymmärrettävistä syistä. Teos oli ihan hyvä, joskaan se ei antanut kovin paljoa uutta tietoa. Toisaalta, olen melko hyvin perehtynyt aihepiiriin, ja esimerkiksi tuo syksyllä lukemani Jared Diamondin tiiliskivi käsitteli samoja aiheita, joten tietämättömämmälle Hughesin kirja on varmasti hyvä, ja voisinhan sen itsekin ottaa yleissivistävänä teoksena hyllyyni. Sen kirjoitustyylissä oli jotakin määrittelemätöntä mistä en aivan pitänyt, mutta se voi johtua myös suomenkielisestä käännöksestä – olen jo tottunut lukemaan akateemiset teokset englanniksi. Ympäristöhistoria on yhtä kaikki tärkeä aihe, ja ihmisten pitäisi perehtyä siihen todella tarkasti. Ihminen on ehtinyt tuhota jo niin pahasti planeettamme biosfäärin, että nyt on viimeiset hetket yrittää vielä korjata asia. Kirja suututti jatkuvasti valaisevilla esimerkeillään ihmisten välinpitämättömyydestä, ahneudesta ja lyhytnäköisyydestä. Yhdysvallat varsinkin on niin hieno esimerkki tästä että vastenmielisyyden tunteeni koko tuota valtiota kohtaan vain syvenee entisestään.
Maailman ympäristöhistorian keskeinen teesi on se, miten ihminen on väistämättä osa biosfääriä – ei irrallinen hallitsija. Varsinkin taloustiede (ja sen isäntä, kapitalistinen maailmantalous) muuttaa usein koko ympäröivän luonnon resursseineen abstraktioksi vailla kontekstia, numeroiksi Excel-tiedostossa, mikä on kestämätön suhtautumistapa ja ajaa koko ihmiskunnan nopeaan tuhoon. Ihminen elää ja kuolee muiden elollisten mukana.

Yleissivistävä perusteos.
Näin muuten olympialaiset ovat olleet edelleen kovassa seurannassa, ja Suomen mitalit ovat nousseet neljään. Lätkän puolella mieltä lämmitti luonnollisesti Suomen mahtava puolivälierävoitto Venäjästä, oli MM-finaalin 2011 ohella kenties paras ja kokonaisvaltaisin peli maajoukkueelta mitä olen ikinä nähnyt. Nyt jännitetään välierää Ruotsia vastaan, harmillisesti joudun katsomaan tuota töissä enkä pääse fiilistelemään ihan samalla tavalla.

***

Olen usein maininnut blogissani figut, niiden maalaamisen ja niillä pelaamisen. Ajattelin nyt olevan sopiva hetki valottaa tätä harrastustani enemmän.

Figuharrastukseni alkoi kymmenvuotiaana, äitini tuodessa kotiin jostain löytämänsä Games Workshopin figuurikatalogin. Tuon katalogin puhkiselattuaan kymmenvuotias pieni nörtinalku ja varhaisesta iästään huolimatta innokas fantasiamaailmojen matkailija päätti aloittaa harrastuksen. Helsingistä sai tuohon aikaan Games Workshopin figuja tasan yhdestä paikasta, Fantasiapeleistä Kaisaniemen metroasemalta. Sinne kävi matkamme, ja harrastukseni alkoi.
Ala-asteen innokkaan, mutta epäjärjestelmällisen ja lapsekkaan harrastelun jälkeen myin jo yllättävänkin mittavat armeijani ja keskityin muunlaisiin aktiviteetteihin yläasteella. Palasin figujen pariin yläasteen lopussa, ja läpi lukion, välivuoden ja armeijankin pelasin eri muodoissaan, maalatenkin toisinaan. Elämäntapani, elämäntilanteeni ja intressini ovat vaihdelleet luonnollisesti, mutta yhdentoista vuoden ajan olen aina vaan palannut figuharrastuksen pariin. Vuosienkaan tauko ei ole vienyt pohjaa tältä, ja aina vaan kipinä iskee uudelleen. Lapsekkaasta ja keräilynomaisesta harrastuksesta jonkunlaiseen puolivakavaan yritykseen, siitä puhtaasti pelaamispainotteiseksi, välillä kevyempien figupelien pariin ja toisinaan pitkäaikaisiin kampanjoihin; pitkienkin taukojen jälkeen olen nyt vakaammalla pohjalla figuharrastuksessani kuin koskaan. Viime syksystä alkaen olen sekä maalannut että pelannut aktiivisesti ja pitkäjänteisemmin kuin koskaan, päätettyäni vihdoin antaa yhdelle rakkaimmista harrastuksistani sen ansaitseman huomion.

Dark Elf Black Guard Towermaster, tuoreimpia maalauksiani. Puhelimen kamera ei tee oikeutta.
Mitä siis pelaan? Pelaan Games Workshopin figuilla yksinomaan. Olen tietoinen kymmenistä eri figuvalmistajista ja sadoista sääntösysteemeistä, mutta alusta asti GW:n pelejä pelanneena en kovin helposti ole valmis vaihtamaan. Varsinkaan kun sellaiseen ei ole syytä, GW tekee laadukkaimmat figut ja kattavimmat pelit tyhjentävillä oheismateriaaleilla – joskin hinnat ovat nousseet melkoista tahtia tässä kymmenen vuoden aikana. Työssäkäyvällä on onneksi varaa.
GW:n peleistä olen pelannut Fantasy Battlea, Lord of the Ringsiä ja Necromundaa, joista Fantasy Battle on aina ollut se kiehtovin, alkuperäisin ja voimakkain kiinnostus. Koko syvä historia-fantasia-nörtteily- innostukseni kiteytyy hyvin Fantasy Battlen luonteeseen. Satojen sivujen pituisesta sääntökirjasta huolimatta, tai juuri sen vuoksi, olen kiintynein Faban pelimekaniikkaan. Tälläkin hetkellä maalaan ensimmäistä kertaa elämässäni määrätietoisesti FB-armeijaa, ja olenkin edistynyt puolessa vuodessa kiitettävästi. Olen Dark elfeillä pelannut kuutisen vuotta ja kolmen sääntöjärjestelmän uudistuksen läpi, mutta nyt vasta olen tarpeeksi kypsä panostamaan tähän vaativaan ja omistautumista vaativaan lajiin oleellisesti.
Suunnitelmissa siintää joskus kaukaisessa tulevaisuudessa muutama pieni sotajoukko uudistettuun LotRiin (eli Hobittiin tätä nykyä) sekä Necromundaan muutama kokonaan maalattu gang. Kummatkin ovat pienimuotoisia ja nopeita pelejä, joissa taktiikalla on paljon vähäisempi merkitys. Fantasy Battle on kuitenkin raskas ja aikaa vaativa peli (viime peliin meni yhdeksän tuntia…), jossa taktiikan merkitys on nopanheittelystä huolimatta suunnaton.

Maalauspiste tänään.
Vissiin 2008 maalattu Warhammer 40K-figu, ihan puhdas maalausprojekti tyylikkään figun vuoksi.
Itselleni pelaaminen on mielekästä ja todella viihdyttävää sosiaalista toimintaa, mutta vähintäänkin yhtä tärkeää on maalaaminen. Figumaalaus on luovaa työtä parhaimmillaan, ja usein huomaan pitkin päivää miettiväni päässäni erilaisia väriteemoja tai maalaustekniikoita joitain tiettyjä figuja varten. Rajaton mahdollisuuksien määrä, olemassa olevien figujen määrä ja kaikki mahdolliset maalausprojektikokonaisuudet ovat jotenkin loputtoman kiehtovia. Tällä hetkellä Dark elf- armeijan ohella aloitan juuri kaverilleni Vampire Count- armeijan maalaamista, mutta laatikoihin on myös kerääntynyt kymmeniä satunnaisia kiinnostavia figuja joiden funktio on pelkästään maalauksellisuudessa. On siis puhtaasti maalausprojekteja, sekä pelaamista varten maalattavia; ehkä parasta koko harrastuksessa onkin pelata kauan ja hartaasti maalaamillasi figuilla. Maalasin juuri arviolta 50 tuntia kahdenkymmenen modelin joukkoa, ja pelasin sillä ensi kertaa tällä viikolla. Melko ainutlaatuinen tunne.

Maalaaminen edustaa kirjallisuuden ohella itselleni sellaista hiljaista kulttuuria, omaa aikaa, jolloin vain unohtaa kaiken muun ja keskittyy siihen. Yleensä pistän rentoa musiikkia soimaan ja maalailen muutaman tunnin karaten muulta maailmalta siksi aikaa. Monimuotoisen kirjoittamisen ohella maalaaminen edustaa myös luovaa toimintaa aktiviteeteissäni, joka sekin miellyttää. Kaiken lisäksi on hyvä fiilis tietää saavansa hyvää jälkeä aikaan. Tässä on pitkien vuosien varrella jäänyt jotain taitoa pensselinvarteen mukaankin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti