maanantai 3. maaliskuuta 2014

Doctor Who

Olympialaiset olivat ja menivät, kiitos vielä Suomen miesten jääkiekolle hienosta saavutuksesta. Pronssi on voitettu mitali, ja Sochin kisat olivat kevään 2011 ohella miehekkäin osoitus mitä olen suomalaisilta jääkiekossa nähty. Paperilla ohut ja loukkaantumisista kärsinyt joukkue pelasi ennakkoluulottomasti, ja jokainen yksilö pelasi parasta kiekkoaan. Leijonissa ei ollut heikkoja palasia. Hieno esiinmarssi -90-luvun nuorilta, ja hieno päätös myös veteraanien maajoukkueuralle; Selänne, Timonen, Salo, OJ. Pronssipeli oli tunteellista katsottavaa.

Kiitos Leijonat, kiitos Selänne. © Iltalehti

Varoitus: räikeän subjektiivista, fanilasien takaa kuvailtua tekstiä tulossa. 
Koko kuluvan vuoden ajan visuaalisesta kulttuurista on vastannut Doctor Who. Tämän kulttisarjan modernimpi versio on imaissut minut täysin lumoihinsa. Vähän reilut kaksi kuukautta, ja jo kuudes tuotantokausi menossa. Noin seitsemänkymmentä jaksoa katsottuna. En tiennyt sarjasta jostain syystä juuri mitään, enkä odottanut siltä paljoa kun Netflixistä sen tammikuun ensimmäisenä starttasin. Mutta jotakin tapahtui. Doctor Who on noussut kaikkien aikojen suosikkisarjakseni.

Doctor Whon viehätys perustuu moniin asioihin. Koko hahmo ja sen idea (ajassa ja avaruudessa matkustaminen) on hyvä, ja toteutus vielä parempi. Sci-fi ja historia toimivat kumpikin, ja pidän luonnollisesti jaksoista, missä seikkaillaan menneessä ajassa. Löytyy niin Charles Dickensiä, Pompeijin tuhoa kuin Vincent van Goghiakin. Avaruus/alien/tulevaisuus-puoli on myös onnistunut ja mielikuvituksellinen, ja kaikki ”yliluonnollinen” pyritään selittämään fysiikalla edes jokseenkin pätevästi. Tuotantokausia läpileikkaavat juonikuviot ovat hyviä, ja kehittyvät aina vain kekseliäämmiksi. Kutoskausi on jo melkoinen. Monipuolisuutta ja vaihtelua löytyy, jaksot ovat aina mielenkiintoisia, ja oman mausteensa tuovat Doctorin mukana matkustavat companionit, jotka myös vaihtelevat. Jopa teemamusiikki on mahtava.
Parin kauden välein vaihtuvat Doctorin näyttelijät tekevät jokainen hahmosta omanlaisensa, ja jokainen on ollut loistava. Vaikka David Tennant onkin oma suosikkini, katsoo Christopher Ecclestonea ja Matt Smithiä ihan yhtä mielellään. Itse Doctorin hahmo on koko sarjan ydin: vaikka onkin time lord, eikä itse ihminen, hän on loputtoman humaani, ja tavoittaa inhimillisyyden sekä ihmisyyden perimmäisen idean. Hän on loputtoman kiinnostunut ihmisyydestä, ja näkee sen ainutlaatuisuuden niin hyvässä kuin pahassakin. Doctor uskoo aina ihmiseen – hän ei koskaan menetä toivoaan. Hän on lannistumaton, rajattoman positiivinen ja hauska. Doctor on myös täysiverinen pasifisti, eikä koskaan käytä aseita. Vaikka sarjassa on väkivaltaa ja kuolemaa, verta esiintyy todella minimaalisesti, ja väkivaltaa nimenomaan koitetaan välttää viimeiseen asti. Samalla sarjassa ei ole kiroilua eikä alastomuutta – niille ei olisi mitään osaa Doctor Whossa. Draamaa riittää, ja usein sarjassa liikutaankin syvällisen tematiikan äärellä. Doctor Who osaa olla myös koskettava.
Doctor Who- faneja on maailma pullollaan, ja olen liittynyt heidän joukkoonsa ilomielin. Doctor Who on itseni kaltaiselle ikuiselle dreamerille sopiva sarja, ja sen edustamat arvot - positiivisuus, seikkailemisen ja kokemisen riemu, väkivallattomuus, huumori - ovat myös kiitettävät. Doctor Who kun pyörähtää ruudulle, tulee kodikas olo – kodikkaampi kuin mitä pelkkä fyysinen ympäristö voi tuoda. En tiedä mitä tehdä, kun saan tähän mennessä ilmestyneet jaksot katsottua. Joudun ehkä aloittamaan nuo alkuperäiset, 1960-luvun Doctorit…

Sanoinkuvaamattoman hyvä sarja.
Koulussa kolmas periodi päättyi viime viikkoon, ja sitä myötä historian perusopinnot on nyt suoritettu. Kokonaisuudessaan kohtuullinen opintokokonaisuus, joskin viimeisestä paristasadasta vuodesta olisi enemmän voinut olla ihan tapahtumahistoriaa. Paleografian tentti on ensimmäinen, josta saan jännittää läpimenemistä. Tässä nyt viikon lomalla ollessa ei koulutyöt karkaa kovin kauas, sillä ylihuomenna on tuo globaalihistorian kirjatentti, ja venäjän alkeiskurssin välikoe pitäisi tehdä tämän viikon aikana. Ensi periodi näyttää kuitenkin rennolta ja melko kevyeltä setiltä näin etukäteen ainakin; puheviestintää, metodiopintoja, aatehistoriaa ja lisää venäjää. Kevättä ja kesää kohti mennään siis sopivan loivasti.

Toisena kirjatenttikirjana luin Peter Linebaughin ja Marcus Redikerin teoksen nimeltä The Many-Headed Hydra: Sailors, slaves, commoners and the hidden history of the revolutionary Atlantic. Tuttu ja tunteita herättävä aihe, mutta aina tärkeä. Todella yksityiskohtaisesti aiheeseensa pureutuva teos taustoittaa länsimaisen orjuuden historiaa, ja käsittelee kattavasti aikakauden 1500-luvulta 1800-luvun alkuun. Niin Ison-Britannian kuin tulevan Yhdysvaltojen aiheeseen liittyvät henkilöt, aatteet ja kapinat käydään huolellisesti läpi, ja samalla pystytään pohtimaan isoja linjoja sekä Hydran & Herkuleksen tematiikkaa allegoriana eliitin ja sorretun kansan väleistä. Teos saattaa olla ajoittain hankalaa luettavaa, ja pureutuu yksittäisiin hahmoihin ehkä turhankin tarkasti, mutta ainakaan epäselvyyksiä ei pitäisi jäädä. Orjuuden aate- ja poliittisen historian vaikuttimet Englannin sisällissodasta suuriin herätyksiin, sekä käytännön vastarinta moninaisine Pohjois-Amerikan ja Karibian orjakapinoineen esitellään harvinaisen tarkasti. Orjuus on kyllä järjetön asia, ja huomasin lukiessani sympatisoivani jokaisessa kapinassa orjia, vaikken väkivallasta ratkaisuna pidäkään. Kokonaiskuvalle keskeinen huomio oli Englannin kapitalismin syntymän rooli suurmaanomistuksen ja markkinatalouden myötä 1500-luvulla. Englannista lähetettiin alun perin oman maan kansalaisia (sekä mm. irlantilaisia) satoja tuhansia orjiksi Virginiaan ja Karibialle. Enempää aiheesta hölisemättä, tiivistän teoksen lainaukseen:

James Cone: ”Underneath the European language of freedom and equality there is slavery and death”.

Itselleni heräsi tämän myötä myös mielenkiinto piraatteihin, joiden demokraattinen ja tasa-arvoon perustunut yhteisöllisyys oli itse asiassa huomattavasti inhimillisempää kuin Ison-Britannian armeijan laivastolla, tai yksityisten kauppiaiden laivoilla. Länsi-Afrikan rannikoilla toimineet piraatit kävivät johdonmukaisesti orjalaivojen kimppuun ja vapauttivat orjat. Silti heidät on kriminalisoitu populäärikulttuurissa onnistuneesti.

Tenttikirja.
Näin muuten, käväisin tuossa veljen kanssa viime viikonloppuna Stam1nan keikalla. Kahdeksas kerta itselleni kun näin heidät, joten ymmärrettävästi tuo ei sytytä samalla tavalla kuin nuorempana. Oli joka tapauksessa mainio keikka, Nosturi oli loppuunmyyty ja hyvin mukana, SLK:n biisit toimivat hyvin livenä ja joka levyltä tuli ainakin yksi biisi.

Stam1na Nosturissa 1.3.14
Huomautuksena mainittakoon lopuksi vielä, että historian, musiikin ja maailman parhaan sarjan ohella elän kyllä vielä ihan tätä oikeaa maailmaakin. Olen seurannut Ukrainan kriisiä todella tarkasti, ja tarkkailen tilannetta käytännössä reaaliajassa. Epäilemättä yksi oman elinaikani merkittävimmistä kriiseistä Euroopan alueella, joka ei voi olla vaikuttamatta meihinkään täällä Suomessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti