keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Kevätlukukausi: done

Näin on siis kevätlukukausikin ohi. Luentoja kertyi 78 kappaletta, mikä tarkoittaa 117:sta tuntia, tai 7020:tta minuuttia yliopiston penkeillä. Läsnäoloprosentti 87,64%, joskin tässä oli osasyy muutamassa läsnäolopakollisessa kurssissa. Isoimpina koulutöinä kuusi tenttiä, kaksi suullista esitelmää, kaksi kirja-arvostelua, essee, pari luentopäiväkirjaa ja iso käännöstehtävä. Opintopisteitä keväästä napsahti 45, eli koko lukuvuoden osalta komeat 81. Yliopiston asettama tavoitehan oli 60/lukuvuosi, Kela vaatii 45. Koulunkäynnin ohessa opiskelijan tulorajan asettamien ehtojen mukaisen maksimityömäärän tekevänä kelpuutan lukeman oikein mielelläni.

Millainen fiilis kevään opiskeluista? Tyytyväisyys aikaansaamiseen ja lujaan työntekoon lienee päällimmäisenä. Sitä seuraa kuitenkin heti tyytymättömyys kursseihin. Pakollisia kursseja on yksinkertaisesti liikaa. En tiedä onko tämä vain historian oppiaineen ongelma, mutta epäilen, sillä osa on kaikille humanisteille pakollisia kursseja. Jos nämä olisivat edes hyödyllisiä kursseja, ymmärtäisin asian jokseenkin, mutta kun niiden sisältö on vähintäänkin kyseenalaista, on perusteetonta käyttää paljon aikaa niihin. Kevätlukukauden seitsemästä luentokurssistani neljä oli tuskallisia, turhia, epämotivoivia ja mielestäni tarpeettomia, enkä koe oppineeni niiden aikana juurikaan mitään. Sellaiset pakolliset kurssit kuin vanhat käsialat ja arkistokurssi, metodiopinnot ja tieteellinen kirjoittaminen olivat kaikki täysin tyhjiä arpoja, joissa voin rehellisesti väittää menneeni sieltä missä aita on matalin. Ihanteellisesti kandidaatintutkinnon voisi saada täyteen mahtavia ja oivaltavia opintoja, mutta nyt käytin ison osan ensimmäisestä lukuvuodestani opintoihin, jotka eivät kehittäneet minulle juurikaan muuta kuin taitoa keksiä paperille tyhjänpäiväistä tekstiä. Helsingin yliopistolla olisi mahdollisuus tarjota historiassakin mitä mainioimpia opintoja, jos edes kurssien sisältöä viitsittäisiin kyseenalaistaa. Sen enemmittä puheitta, käyn läpi kevätlukukauden kurssini, jotta ymmärrämme paremmin mitä tarkoitan.

Kolmas ja viimeinen peruskurssi, Ranskan vallankumouksesta nykyaikaan, oli kaikkea muuta kuin mitä nimensä väittää. Ranskan vallankumousta eikä nykyaikaa käyty kumpaakaan – 1900-lukua ylipäätänsä ei käsitelty juuri mitenkään. Maailmansodat? Kylmä sota? Ei. Kurssi koostui kahdestatoista eri luennoitsijasta, jotka puhuivat vuorotellen puolitoista tuntia omasta tutkimuskohteestaan, joka sattui sijoittumaan viimeisen kahden ja puolen sadan vuoden sisään. Marginaalisia ja kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä aiheita, vai miltä kuulostaa Ranskan lehdistö 1800-luvulla tai arktisen Suomen historia? Jos jättää kuivat luennot tylsistä aiheista sikseen, on kurssin rakenteessa vakavasti kyseenalaistamista. Miten peruskurssi voi jättää käsittelemättä kaiken yleisluontoisen, ja miten se ei käy läpi aikakauden keskeisiä teemoja / yleistä punaista lankaa? Vahva pettymys, ja varsinkin 1900-luvun historiasta & maailmansodista ehkäpä eniten kiinnostuneena odotin tältä jotain aivan muuta.
Peruskurssin ohessa oli myös pienryhmäkurssi, mistä iso peukku. Kymmenen hengen ryhmässä saatiin aikaan aivan erilaista opiskelua kuin yliopistolla yleensä, jopa ihmisten välistä kommunikointia ! Pienryhmäkurssin keskeisenä työnä oli kymmenen minuutin suullinen esitelmä, mikä oli myös virkistävää. Tekisin mieluusti lisää tällaisia, ja pidän kurssimuodosta, jossa pääsee joskus avaamaan itsekin suunsa. Kummastakin peruskurssin osasta nappasin vitosen arvosanaksi, joten hyvin ne menivät, mutta sisältö jäi vahvasti puutteelliseksi.

Vanhat käsialat ja arkistokurssi, eli tässä tapauksessa paleografian erikoiskurssi. Järkyttävää kuraa, kevään ja lukuvuoden vaikein suoritus, ja täysin hyödytön. En oppinut lukemaan 1700-luvun ruotsinkielisiä kirjeitä, enkä tajunnut niistä yhtään mitään. Kuusi viikkoa tuskaa läsnäolopakolla, tentti säälistä läpi. Miksi tämä on pakollisten joukossa? En mitä luultavammin aio koskaan tutkia pohjoismaiden historiaa, enkä todellakaan myöhäiskeskiajalta. Hirveää ajanhukkaa.

Metodiopinnot jatkoi pettymysten sarjaa. Toisaalta, en tiedä onko pettymys oikea sana kuvaamaan kurssia, jolta en odottanut yhtään mitään. Tämä oli oikeastaan jatkoa johdantokurssille, ja metodiopintojen ainoa ansio oli sen lyhyys – kolme pistettä luentopäiväkirjalla, kiitos. Kaksitoista luentoa eri dosenteilta / professoreilta, jotka kertoivat lähinnä (yllätys, yllätys) omista tutkimuskohteistaan. Tutkimusmetodeja käytiin kovin vähän läpi. Käytin luennot NHL:n seuraamiseen ja Jatkoaika.comiin kirjoittamiseen.

Tieteellinen kirjoittaminen, morjes. En jaksa edes analysoida näin tyhjää kurssia. Yliteoreettista höpinää vailla käytännön hyötyjä. En koostunut tästäkään mitään. Sarjassamme ”pakolliset kurssit, joista ei opi mitään”. Jos kurssin ainoa palaute tulee muilta oppilailta, voisivat nämä olla edes samasta oppiaineesta osatakseen sanoa jotain muutakin kuin ympäripyöreää.

Halusin jatkaa jotain kieliopintoja, joten venäjän alkeiskurssi I oli kevään kielikurssi syksyn latinoiden jälkeen. Olipahan aivan toisen ääripään kurssi. Siinä missä latinanluennoilla kävi 5-8 ihmistä, äänessä piti olla jatkuvasti, opettaja huumorintajuinen ja opetus henkilökohtaista sekä pohtivaakin, oli venäjänkurssilla 70 ihmistä, opetus täysin epäyksilöllistä (opettaja ei varmasti osannut oppilaiden nimiä edes kolmen kuukauden jälkeen) ja ihan opetusmetoditkin erilaisia. Venäjä on kiinnostava kieli, ja opin tavoitteeni (kyrilliset aakkoset ja kartan/kadunnimien/lätkäpelaajien nimien lukemisen), mutta kurssi ei ollut aivan optimaalinen. Resurssipulasta johtuva älytön oppilasmäärä heikensi ainakin omaa opiskelumotivaatiotani vakavasti, enkä pitänyt mm. oppikirjastakaan. Läksyt tein ok-tasolla, käytin aikaa paljon kotona kielen parissa mutta olipas älyttömän vaikeaa opiskella vierailla aakkosilla. Jos jotain kieltä jatkan jossain kohti, on se näistä kahdesta ennemmin latina. Kurssi ei ollut huono, mutta hyvin keskinkertainen, ja verrattuna sytyttävän kiinnostavaan latinaan ei inspiroinut yhtä paljoa.

Löytyy keväältä muutama miellyttävä kurssikin. Puheviestintä oli erittäin positiivinen yllättäjä. Vain kuuden luennon mittainen, mutta hyvin interaktiivinen ja hyvän fiiliksen kurssi todella pätevällä vetäjällä. Paljon suullisia esitelmiä, osa improlla, paljon palautetta ja tosi hyvä pienryhmä. Saipahan lisäksi videon itsestään esiintymässä. Näin opettajan tehtäviin haluavalle oli hyvin tärkeää saada kehittää esiintymistaitojaan. Lisäksi kun en oikeastaan jännitä esiintymistä koskaan, oli kurssi miellyttävä kokemus. Ennemmin tällaisia pakollisia kursseja olisi käynyt enemmän.

Dosentti Marjomaan kurssit ovat ilmeisesti aina hyviä, eikä aatehistoria-opintojakson täyttänyt Towards a World War ollut poikkeus. 1800-luvun aatehistoriaa värikkäällä ja persoonallisella tavalla. En päässyt kuin puolille luennoille venäjän osittaisen päällekkäisyyden kanssa, joten kurssi jäi hiukan torsoksi, mutta ihan hyvä kokemus yhtä kaikki.

Sokerina pohjalla on puhtaan oppimisen kannalta ylivoimaisesti parhaat ”kurssit”, eli kaksi tiedekuntatenttiä: opintojaksot Globaalihistoria ja Kapitalismin historia & teollistuminen. Yksikään luentokurssi ei opeta likimainkaan niin paljoa kuin 1000 sivua tekstiä eri kirjoittajilta. Kirjatenttiminen on tämän lukuvuoden perusteella selkeästi paras tapa oppia puhdasta tietoa, joskin ajoittain raskas ja työläs prosessi. Ne ovat kuitenkin helppo tapa käydä kursseja: valitset itsellesi sopivan päivämäärän ja menet tenttiin. Laajahkon opintojaksovalikoiman lisäksi pystyt valitsemaan listasta itseäsi eniten miellyttävät kirjat.

Se oli siinä sitten, opintomatkasta tosiaan tulee vielä muutama piste täydentäen tuon määrän reiluun 80:een. Ainakin nyt pitäisi olla suoritettu kandivaiheen pakollisista pelleilykursseista suurin osa, ruotsi ja työelämäopinnot taisivat olla ainoat ensi vuodelle jäävät.


Analysoin kokonaisvaltaisemmin Helsingin ylipistoa ja kokemuksia sen ympäriltä vielä myöhemmin toukokuussa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti