keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Opintomatkan kautta kesälomalle

Koulutyöt kokonaan ohi. Lukuvuosi loppu. Kesäloma. Seuraavan kerran astelen yliopiston portaita syyskuussa.

Lukuvuoden viimeinen tentti oli maanantaina, ja kirjoitin samana päivänä viimeisen esseen. Deadline olisi vasta kesäkuun lopussa, mutta en todellakaan halunnut odottaa sinne asti. Tähän tenttiin kertaaminen ja edes paikan päälle meneminen oli jo kiven takana, saati sitten tuon esseen aloittaminen. Oli henkisesti varmaan lukuvuoden vaikein teksti kirjoittaa. Valmista kuitenkin tuli, ei tosiaan mitään vitosen tekstiä mutta jokseenkin palautuskelpoista kuitenkin.

Sunnuntaina edessä siis lähtö Prahaan, ohjelman sain käsiini toissapäivänä. Hyvältä näyttää, iso kasa mielenkiintoisia kohteita ja yllättävänkin paljon ohjelmaa päivittäin. Millekään dokausreissulle en haluaisi lähteäkään, joten mitä enemmän itse Prahaa ja historiaa, sitä parempi. Vapaa-aikaa on joka tapauksessa varmasti riittävästi. Olen käynyt kaupungissa aikaisemmin 2008, mutta tuosta ei hirveästi saanut irti; olimme jääkiekkojoukkueen kanssa turnauksessa, ja vapaa-aikaa muistan olleen yhteensä pari tuntia. Tutustuminen rajoittui siis lähinnä jäähalliin ja hotelliin.

Paljon on riittänyt tekemistä tässä matkan alla. Vietimme ystäväni Osmon synttäreitä mitä mainioimmalla kaveriporukalla, vuosien varrelta oikeastaan parhaat kaverit paikalla. Syötiin hyvin, pelattiin Munchkinia, parannettiin maailmaa. Myös vappua tuli vietettyä, joskaan ei juhlittua; osaksi haalarikansaa en halua identifioitua ja lakkia en ole käyttänyt yo-päivän jälkeen. Napsin joitain kuvia vapusta, mutta suomalaisen kevään harmaa valo ja Nikonin valovoima täsmäävät heikohkosti. Baarista sain pari veikeää otosta kuitenkin.





Kävimme Jemiman kanssa Fazérin brunssilla tässä eräänä sunnuntaina, ja olipas gastronomisesti miellyttävä kokemus. Käytiin viime kesänä jonain arkiaamuna, mikä oli myös mukava tapaus, mutta nuo viikonlopun ruoat ovat aikamoiset. Parinkympin hintalappu ei ole liian paha jos tuollaisessa joskus harvoin käy, joskin pöytävaraus jonotuksen välttämiseksi voisi olla vastedes hyvä veto. Pitäisi kanssa muitakin brunsseja käydä läpi.

Viimeisen parin viikon tunnelmat ovat olleet maailman parhaan sarjan parissa: katsoin uudelleen Band of Brothersin, ja luin samalla kirjan johon se perustuu, Stephen E. Ambrosen Taistelutoverit. Tämä toisen maailmansodan yhdysvaltalaislaskuvarjojääkäreistä kertova kymmenjaksoinen minisarja julkaistiin 2001, ja on esimerkiksi imdb.ssä saanut keskiarvolta 9.6/10. Omalta osaltani näin tämän vissiin viidennen kerran, mutta ensimmäistä kertaa oman armeijani jälkeen ja muutenkin ”aikuisena”. Paljon sotaelokuvia nähneenä totean Band of Brothersin tavoittavan sodan ja veljeyden hengen paremmin kuin mikään muu vastaava. Turhaa kaunistelua ei ole mukana, dramatiikkaa toki. Itselleni tämä on aina hieno kokemus, jo pelkkä teemamusiikki saa sydämen sykähtämään.
Sarjan isoin ansio on sen suhtautuminen sotaan yksilöiden kautta. Olen aina kiinnostunut nimenomaan ihmisistä statistiikan takana, oli kyseessä sitten urheilu tahi sota. HBO:n sarjalle totutusti täyden kympin näyttelijätyö herättää Easy-komppanian henkiin unohtumattomasti. En edes pysty ajattelemaan BoB:n näyttelijöitä muina kuin sotilasvastineinaan. Damian Lewis, joka esittää yhtä päähahmoista, luutnantti Wintersiä, on ollut vaikka ja missä muuallakin (mm. mainio Life), mutta näen hänet aina vain Wintersinä.

Kirjan lukeminen avasi vielä entisestään Easy-komppaniaa ja sotaa sen kautta. Opin yllättävän paljon uutta, ja sarjakin aukeni eri tavalla. Kirjassa mainittuja asioita on sijoitettu sarjaan huomamaattomasti vaikka kuinka, ja ne huomaa vain jos osaa niitä katsoa. Oli kyllä täydellisen kokonaisvaltainen elämys tämä kirja + DVD-paketti –setti. Eiköhän Easyn pariin palata taas parin vuoden sisään.




Näin muuten loman kynnyksellä Kings nousi huikeasti 3-0 tappioasemasta ottelusarjan 4-3 voittoon, vasta neljäs kerta koko NHL:n historiassa. Peräkkäisten voittojen määrä on kasvanut nyt toisella kierroksella koko Suomen Anaheim Ducksin kustannuksella kuuteen. Hyvältä näyttää kalifornialaisten meno siis tällä hetkellä.

Myös maalaaminen se vain jatkaa tasaista jatkumistaan, viimeisimpänä sain valmiiksi kaksi Repeater Bolt Throweria Dark Elf-listaani. Nyt meneillään on väritestaus Warriors of Chaos –armeijaa varten. Peliporukkamme kolmas vakiopelaaja eli Osmo aloitti listan rakentamisen, ja saan kunnian maalata tuonkin. Jälleen haetaan uusia juttuja ja täysin uutta väriteemaa, varsin innostavaa. Huomenna on myös tiedossa koko päivän edestä Fantasy Battlea, vuoden seitsemäs peli taitaa olla.

                                                                        ***

Musiikin osalta kevät on innostanut muutamaan suorastaan erinomaiseen uuteen tuttavuuteen, mutta niistä hiukan myöhemmin lisää paremman tutustumisen myötä. Olen fiilistellyt paljon myös vanhaa kunnon Kalmahia. Aloitin artistin kuuntelemisen joskus yläasteen lopussa. Aluksi puoleensa veti Children of Bodom -tyylinen melodeath, mutta varsin pian Kalmahin omaperäisyys kiehtoi jo omilla meriiteillään. Bodomin kuuntelun lopetin vuosia sitten, Kalmahilta on yhtä vaille kaikki levyt hyllyssä.

Kolme ensimmäistä levyä (Swamplord, They Will Return ja Swampsong) ovat kaikki erinomaisia ja kestävät edelleen kuuntelua – niissä on jopa eräänlainen nostalginen tunnelma, jos reilu kaksikymppinen ihminen voi vielä jotakin nostalgiseksi sanoa. Teknisesti ja soundimaailmaltaan ne eivät ehkä ole parhaimmasta päästä, mutta täynnä iskeviä kappaleita. Swamplord ja esimerkiksi Heritance of Berija on kaikkein kylmin soundiltaan, ja ehkä vielä hiukan raaka levy. They Will Return on tämän alkukolmikon paras, lähes kaikki kappaleet voisi pistää jollekin erinomaisten metallikappaleiden soittolistalle. Kruununa tunnelmallinen My Nation. Swampsong on hiukan tasapaksu, mutta silläkin on hetkensä – varsinkin Burbot’s Revenge on nerokas kappale.


Näitä kolmea seurannut Black Waltz on jäänyt omalta osaltani pimentoon, joten seuraavaksi huomio viimeisimpään kolmikkoon. 2008 julkaistu For the Revolution on luultavasti Kalmahin paras levy itselleni. Siinä ei ole yhtään hutia, tempo ja äänimaailma on täysin kohdallaan ja melodisuus on parhaassa iskussaan ikinä. Jo avaus- ja nimikkokappale kertoo missä mennään.
Kaksi vuotta tästä, ja 12 Gauge julkaistiin. Sekin on mainio levy, joskin edeltäjiään selvästi painavampi ja raskaampi, säilyttäen kuitenkin melodisen otteen ja omanlaisensa veikeyden. Säilynyt tämäkin kuuntelussa. Uusin, viime kesänä julkaistu Seventh Swamphony on jäänyt ainakin toistaiseksi hiukan joukon ulkopuoliseksi omissa kirjoissani – levy ei missään nimessä ole huono, mutta pidempään kuunneltuani siitä puuttuu jokin Kalmahin perusotteesta. Voi myös olla, että se vaatii vain enemmän huomiota. Hyviä yksilöitä silläkin kuitenkin on.

Tämän megapostauksen voikin siis lopettaa kasaan kotimaista melodista metallia. Kalmahin parhaita hetkiä, olkaat hyvät:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti