torstai 7. elokuuta 2014

Kesäistä arkea

Näin on kohta kaksi työviikkoa takana taas. Porrastettu arjen alku, sinänsä ihan miellyttävää – ensin kuukausi pelkkää duunia, sitten tulee koulu vielä mukaan. Ei tarvitse kokea täyttä kulttuurishokkia järjettömän pitkän kesäloman jälkeen. Nämä viikkokausia jatkuneet kovat helteet luovat myös illuusioita jonkinnäköisen kesäloman jatkumisesta, vaikka töissä tuleekin aikaa tapettua. Voisi olla siis huonomminkin.

Yliopiston nelikuukautinen kesäloma alkaa tosiaan tuntua jo lähes puuduttavalta. Tein tulevan lukuvuoden opintosuunnitelman alustavalla tasolla, kohta alkavat kurssi-ilmoittautumiset; tällä hetkellä tuntuu, että tässä vain odotellaan täyden arjen alkamista ja katsellaan kun aika kuluu. Siellä ne kurssit odottavat joka tapauksessa, melkein voisivat alkaa jo. Pitää ensi vuonna harkita kesäkursseja mikäli niitä loppukesään osuu, sillä tuntuu melkein turhauttavalta olla ”lomalla” näin pitkään. Loma on mahtava asia, älkää käsittäkö väärin, ja on yhtä mahtavaa että se mahdollistaa tekemään vaikka ja mitä rentoa. Kesäiset ilmat on myös mukavampi viettää ilman mieltä varjostavia deadlineja tai puuduttavia luentoja. Kuitenkin, loma on ennen kaikkea mielentila, ja näin reilun kolmen kuukauden jälkeen siihen alkaa olla niin turtunut, ettei se tunnu enää varsinaisesti lomalta. Sitä vain on, ja jokainen viikko ilman mitään ”pakollista” tekemistä tuon monotonisen aspatyön ohella passivoi omalla tavallaan myös. Sehän on ihan yleinen fakta, että jatkuvasti aikaansaavalle isonkin jutun hoitaminen luonnistuu helposti sivuhommana, kun taas joutilaalle pienikin duuni on ylitsepääsemätön. On pitkä matka siihen, että kutsuisin itseäni joutilaaksi, ja laskisin kesän mittaan tehneenikin ison kasan kaikkea mukavaa, hyödyllistä ja kaipaamani, mutta kyllä tässä kaipaa nyt jo hiljalleen aivoille haastavampaa tekemistä. Ainakin hetkeksi, katsotaan taas parin kuukauden päästä kun hajoan esseisiin ja kaipaan vain hengähdystaukoa. Niin se ihmismieli toimii.

Salilla olen Italiasta tultua käynyt taas tasaiseen tahtiin, vaikka siellä onkin järkyttävän kuuma. Vaatii ekstraenergiaa treenata tuossa hiostavuudessa, vielä kun kaikki vapaat painot millä treenaan on kellarikerroksessa…Muutenkin tämä helle on yhtäjaksoisuudessaan hikisin mitä muistan. Aika mahdotonta viilentyä kunnolla missään, meri ja järvetkin ovat jo niin lämpimiä.

Kirjoja ja elokuvia olen saanut pois rästilistoiltani reilusti, ja heinäkuu oli näiden osalta mainio kuukausi. Kaikki eivät ole olleet nappiosumia, mutta riittävästi hyviä tapauksia on mahtunut mukaan. Käydäänpäs hiukan niitä läpi.

Umberto Econ Foucaultin Heiluri oli massivisuudessaan raskasta luettavaa, ensyklopedisyydessään toisinaan itseensä kompastuva sekä joskus hiukan hämärä, mutta loppu palkitsee lukijan ja tuo koko eepoksen uuteen valoon. En sano suosittelevani kaikille, mutta olen tyytyväinen että sain tämän luetuksi. Kaikkien historiallisten salaliittoteoria/mystisismi/symboliikka/salaseura-kirjojen isoisä.

Max Gallon kirjoittama Martin Grayn elämänkerta Martin Gray – Kaikkien Rakkaitteni Puolesta oli todella hyvä, tärkeä ja inspiroiva teos. Grayn, 1930-luvulla syntyneen Varsovan juutalaisen, elämäntarina on koskettava ja muistamisen arvoinen. Varsovan gheton kauhut, murhattu perhe, Treblinka ja pienemmät keskitysleirit, partisaanijoukoissa taisteleminen, puna-armeija ja lopulta loikkaaminen Yhdysvaltoihin, jossa uusi elämä, uusi perhe – ja tämänkin kuolema Cannesin metsäpalossa 1970. Natsit ja heidän tekonsa ovat (tai ainakin pitäisi olla) kaikille tuttuja, mutta silminnäkijän kautta kuvattuna ne heräävät aina paremmin eloon kuin tieteellisemmästä tekstistä. Kirja avasi itselleni ainakin Varsovan tapahtumia selkeästi paremmin, kuten myös itärintaman tunnelmaa yleensäkin. Samalla Gray on, heikkouksistaan huolimatta, niin uskomattoman periksi antamaton ihminen ettei häntä voi kuin arvostaa. Suositeltava kirja niin historialliselta, elämänkerralliselta kuin aatteelliselta näkökulmaltaan. Pistää usein oikeasti miettimään ihmistä ja ihmisyyttä.

Khaled Hosseinin Ja Vuoret Kaikuivat on vielä parempi kirja kuin kirjailijan edeltävä, Tuhat Loistavaa Aurinkoa. Hosseinilla on harvinaislaatuinen kyky päästä hahmojen pään sisään ja kuvata heidän pienimpiä ja arkisimpiakin tuntemuksiaan realistisesti – lukija ymmärtää heti mistä on kyse, muttei olisi itse osannut pukea sitä sanoiksi yhtä taitavasti, jos ollenkaan. Hän on myös tarinankertojana ensiluokkainen, ja kirjaa ei malta laskea käsistään. Historiaa sisältää tämäkin, varsinkin kun kirja kattaa yli kuudenkymmenen vuoden ajanjakson. Jälleen, pienen ihmisen näkökulmasta historian tapahtumat heräävät paremmin eloon. Hosseinin kirjojen avulla Lähi-itää korkeintaan Ylen ja Hesarin avulla seuraava ymmärtää paremmin paikallista elämää. Afgaanikulttuuri on rikas ja vanha kulttuuri, mutta mediassa on nykyään esillä lähinnä taleban ja konfliktit. Hosseinin kautta etäinen länsimaalainenkin voi oppia jotain muutakin.


Kirjojen ohella olen lueskellut myös puolikkaan tusinan verran sarjakuvia. En ole supersankarifani saati perillä Marvelin ja DC:n kiemuraisista supersankaritodellisuuksista, mutta Thanos Rising ja Warren Elliksen Thunderbolts olivat viihdyttäviä ja laadukkaita albumeja kumpainenkin. Parasta kuitenkin pitkään aikaan oli, jälleen kerran, Neil Gaiman, tällä kertaa teoksellaan Neverwhere. Kirjaan perustuva sarjakuva rikkoo hiukan omia periaatteitani (yleensä alkuperäisteos ensin), mutta sisäinen puritaanini pystynee elämään tämän kanssa sarjakuvan oltua niin nautinnollinen kokemus. Gaimanin mielikuvituksen lennosta on jo kaikki tarpeellinen sanottu, mutta sanotaan nyt vielä että Neverwhere on mahdollisesti paras stand alone-sarjakuva-albumi minkä olen koskaan lukenut. Gaiman tekee nopeaa nousua omilla listoillani modernin fantasian kärkeä kohti. Pitää jossain kohti lukea häneltä kaunokirjallisuuttakin.

Mitäänsanomattomasta kannesta huolimatta yksi parhaita sarjakuva-albumeja koskaan.

Elokuvapuolella suomalainen dokumenttielokuva Tavarataivas oli pitkään kiinnostanut tapaus, joka osoittautuikin erinomaiseksi. Se kertoo helsinkiläisnuoren projektista pistää koko omaisuutensa varastoon vuodeksi, hakien sieltä joka päivä vain yhden tavaran. Itse materialismia jossain määrin vastustavana idea kiinnosti huomattavasti. Elokuva osoittaakin tavarattomuuden hyötyjen olevan ihan totta, ja todistaa ettei kulutuskulttuurin uhri tarvitse niin paljoa tavaraa kuin omistaa, ei lähellekään. Parhaat asiat elämässä edelleenkin liittyvät johonkin ihan muuhun kuin materiaan, eikä jatkuvasti onlinessä oleminen älypuhelinten sun muiden myötä paranna kenenkään hyvinvointia oikeastaan mitenkään. Tämä kaikki toki oli jo tiedossa, Tavarataivas vain konkretisoi sen visuaalisella tavalla. Ainoa mikä dokumentissa kunnolla häiritsi oli se että päähenkilöllä oli selvästi rahaa ja paljon, eli ei ihan takakannen sanoin ”tavallinen duunissa käyvä jätkä”. Helppo vähän kokeilla olla ilman ”mitään” kun kaikki hoituu hätätilanteessa pankkikortilla kuitenkin.


Kesään kuuluu luontevasti ihmisten kanssa oleminen talvea runsaammin, ja sitäkin on tullut harjoitettua kiitettävästi. Kaverin tuparit, serkun synttärit…Mielenkiintoisin kokemus oli tämän hetken trendilajin testaaminen, kun kävimme porukalla suppaamassa (SUP, standup paddleboarding) Munkassa. Käytännössä sinulla on siis hyvin tasapainotettu lauta, jonka päällä seisot pitkän melan kanssa ja melot menemään pitkin merta. Todella hauskaa aktiviteettia, sopii näillä keleille täydellisesti. Yleensä tällaista voisi kuvitella jonnekin hiukan etelämmäs, mutta kerrankin Suomessa on niin lämmin kesä että sopii meidänkin harrastuksiin. Merivesi on niin lämmintä ja helle niin paahtava ettei edes napakka merituuli haitannut yhtään vaikka pelkissä uimahousuissa meloi. Munkan ranta sopii tähän vielä mainiosti. Ainoa ongelma on tuo 20e tuntimaksu, mutta kertaluontoisena sen kestää.


Huomenna järjestän itse mökillä pienimuotoiset grillaukset/saunomiset/illanistujaiset helteisen elokuun kunniaksi. Sunnuntaina edessä ensimmäistä kertaa itselleni Flow, joten vielä on mielenkiintoista tekemistä edessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti