perjantai 27. maaliskuuta 2015

Kevät? Loma? Lätkää!



Viime lauantaina suoriuduin kaupunkitalouden tentistä, ja huomenna vuorossa on jälleen yksi sosiologian tentti. Eilen oli näillä näkymin viimeinen taloustieteen luentoni, kun juuri viimeistelyn alla olevan luentopäiväkirjan palautettuani olen suorittanut lyhyen sivuainekokonaisuuden. Palautin kuluneella viikolla myös lopullisen kandidaatintutkielmani sekä kypsyysnäytteen. Eli vähemmän yllättäen opiskelun parissa on menty, mutta huhtikuu näyttää jo huomattavasti kevyemmältä – opiskelutehtävälistalta löytyy vain kaksi luentoa, yksi essee ja yksi tentti toukokuun alussa ! Nyt on parin viikon tauko luennoista, eli “lomaa”. Toivon mukaan takatalvi ei jatku, vaan keväisempää mielentilaa korreloisi myös keväiset säät.

Aamuaurinko töihin lähtiessä käytävän ikkunasta.

Nyt kun sosiologia on jälleen / edelleen ajankohtainen aihe, voisin mainita muutaman sanan tämänkertaisesti tenttimateriaalista. Kolme kirjaa oli luettavana siis. Mirja Liikkasen Suomalainen vapaa-aika oli näistä mitäänsanomattomin, helppolukuinen ja ihan ok teos suomalaisten vapaa-ajan käytöstä ja kulttuuripreferensseistä 1991 ja 2002. Toiset kaksi kirjaa edustivat totaalisia ääripäitä: Vesa Puurosen Rasistinen Suomi oli huonoin kirja mitä olen ikinä joutunut lukemaan, ja Kimmo Jokisen & Kimmo Saariston Suomalainen Yhteiskunta puolestaan aivan tenttikirjojen kermaa.

Puurosen kirja oli todella subjektiivinen ja värittynyt yhden ihmisen ristiretki ah-niin-muodikkaan suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden puolesta, heikoilla argumenteilla ja puutteellisella tulkinnalla. Oli kyse sitten venäläisistä, saamelaisista tai muslimimaahanmuuttajista, oli Puurosen mielestä vika aina suomalaisten asenteissa, ei koskaan itse maahanmuuttajissa / vähemmistöissä. Vihervasemmistolaista roskaa, jonka ei ikimaailmassa pitäisi olla yliopiston tenttikirjallisuutena. Kaiken lisäksi hän oli dedikoinut yhden luvun pelkästään Jussi Halla-Ahon mustamaalaamiseen. Eikö jo pelkästään poliittinen ura SKP:ssä riittäisi karsimaan tällaiset pois “maailman top100”-yliopiston lukumateriaaleista?

Viimeisten kuuden viikon ohjelma isolta osin tässä kuvassa.


Suomalainen Yhteiskunta puolestaan oli nelisataasivuinen läpileikkaus suomalaisen yhteiskunnan historiaan yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta. Alkaen autonomiasta (mm. Ylikankaan mukaan nyky-Suomen perusta luotiin 1879 elinkeinovapauden myötä), jatkuen aivan nykypäivän kynnykselle asti teos onnistuu syväluotaamaan ainutlaatuisen yhteiskuntamme rakenteita ansiokkaasti. Mukana on paljon mikrorakenteiden tulkintaa kuin laajempaakin tarkastelua, ja lukukokemus oli oikeasti antoisa. Harkitsen teoksen hankkimista omaan hyllyynikin. Käsittelyyn pääsevät niin kansallinen identiteetti, hyvinvointi-Suomi, yhteiskuntarakenne, elämäntapojen muutokset, perhe ja kasvatus, populaarikulttuuri kuin yhteiskunnalliset liikkeetkin. Eniten pidin ehkäpä suuren muuton kuvauksesta, ihannoin yhtenäiskulttuurin aikaa ja sotien jälkeistä jälleenrakennuskautta muutenkin. Suomen urbanisoitumisen ja teollistumisen (vaiko suoraan jälkiteollistumisen?) aiheuttamat muutokset yhteisöissä, perherakenteessa ja identiteetissämme ovat todella kiehtovia. Jo pelkästään 1960-luvun elementtilähiöt, naisten siirtyminen palkkatyöhön ja perhehierarkian muutokset ovat lisälukemisen arvoisia teemoja. Suomen ja pohjoismaiden historia ei ole eikä tule olemaan aineeni, mutta yhteiskunnalliselta näkökulmalta Suomi tarjoaa kaikkein kiinnostavimmat tapaukset, ehkä koska se on kuitenkin kaikkein lähimpänä omaa arkipäivän konkretiaa. Suomi on nuori valtio, joka on muuttunut todella nopeasti. Mielestäni on tärkeää ymmärtää tätä prosessia ja perehtyä sen taustoihin voidakseen todella käsittää nykypäivää ja murroskautta jonka keskellä itsekin elämme.

                                                      ***

Se opiskelupohdinnoista tältä erää. Työt ovat puskeneet päälle (teen omistajan jälkeen eniten töitä kioskilla tälläkin hetkellä), treeni on pysynyt edes huterasti kasassa edelleen, ja näin ollen vapaa-aikaa ei ole runsain mitoin suotu vieläkään. Sain kuitenkin luettua kuukauden verran yöpöydällä roikkuneen Geoffrey Reganintietokirjan” Päin Mäntyä, joka kertoo sotahistorian suurimmista möhläyksistä. Surkeasti suomennettu, mutta sisällöltään tragikoominen teos oli juurikin yöpöytälukemista. Ei ole ihmishenki paljoa painanut suurissa sodissa. Varsinkin brittiläinen aristokraattinen sotakulttuuri on poikkeuksetta arvostanut miestensä henkeä ihmeellisen vähän. Preussikaan ei ole mikään malliesimerkki rationaalisesta sodanjohdosta, vaikka saavutuksia tulikin.


Toisinaan sitä ehtii kahvilaan pakoon muutamaksi tunniksi.


Jokunen viikko sitten kävimme katsomassa Klaus Härön odotetun uutukaisen Miekkailijan. Tämä historiallinen elokuva sijoittuu Neuvosto-Viroon pikkukylään, jonne ammattimiekkailija Endel Nelis pakenee NL:n poliisia ja päätyy opettamaan lapsille miekkailua. Härö on onnistunut täydellisesti herättämään ajan tunnelman henkiin, ja pelkistetyllä tyylillään luo autenttisen kuvan sodanjälkeisestä Virosta. Hyvä käsikirjoitus, hyvät hahmot ja hyvät näyttelijät, hienosti rakennettu miljöö ja bonuksena erittäin piristävä viron kieli. Kävimme katsomassa tämän Maximissa, joka vielä sopi tähän erityishyvin ilmapiiriltään. Alkuvuoden paras elokuva.
 
Kaikin puolin erinomainen.


Eniten maaliskuisia iltojani on elähdyttänyt HBO:n dokumenttisarja Road to Winter Classic. NHL:ssä on pelattu nyt neljän kauden ajan tammikuun ensimmäisenä päivänä Winter Classic-ulkoilmaottelu, ja sarja seuraa neljän jakson verran kunakin vuonna siihen osallistuvia joukkueita “kulissien takaa”. Jonkin asteisena hc-fanina sarja olisi surkeastikin toteuttuna pelkkää hunajaa, mutta tuotantoarvojen ollessa kohdallaan tämä on oikeasti iso juttu. Jo pelkästään NHL-organisaatioiden toimintaan tutustuminen tarkemmin on mahtavaa – pienet käytännöt, pelaajien väliset insider-jutut, pukukoppielämä, ryhmädynamiikka, joukkueiden voittobiisit, nuorten pelaajien illalliset, lentokonereissujen ajanviettotavat, kaikki on hienoa lisää aktiiviseuraajalle. Pelaajiin “tutustuminen” tarkemmin on avartavaa, ja tuo persoonallisuutta päivittäiseen seuraamiseen ihan uudella tasolla. Kyllähän sitä koosteet, haastattelut etc. tulee katsottua, mutta kun pelaaja paistaa pihvejä kotonaan vaimon ja lasten kanssa, päästään hiukan tilastoja ja pintaraapaisua syvemmälle edes. Huippu-urheilijoiden off-ice seuraaminen on mielenkiintoista, osa kavereista on 25-vuotiaita multimiljonäärejä. Oma vankka lätkätausta tuo vielä viimeisen mausteen mukaan, kun pukukoppi- tai vaihtopenkkimeinkiä katsellessa voi jopa samaistua niihin juttuihin. Lopuksi sarja tuo vielä hyvin esiin organisaatioiden ja valmentajien välisiä eroja, aina käytännön asioista toimitusjohtajien haastatteluihin. Kings-miehenäkin täytyy kyllä arvostaa Detroitin organisaatiota. Red Wingsin pukukopin yllä lukee “To whom much is given, much is expected”. Nöyryyttä. Ihan kuin antiikin Roomassa (ks. keisareiden paraatit).

Road to Winter Classic tarjoaa mahtavaa insideria NHL-kulttuuriin.


Lätkä on muutenkin nyt ns. tapetilla, kun NHL:ssä on viimeiset kymmenen kierrosta käynnistyneet. Maailman paras lätkäseason alkaa siis kohta, kun huhtikuun puolivälissä pudotuspelit alkavat. Kyllä nämä kevään pelit ovat jokavuotinen tunnelmannostattaja, ei ole kiekkofanille parempaa kuin änärin pudotuspelit. Ei millään pahalla Liiga ja KHL, mutta no thanks – parasta jääkiekkoa pelataan Atlantin toisella puolen. Se tunnetaso mitä NHL-lätkästä löytyy, ei sille ole verrokkia. Katselin tuossa yksi ilta kuriositeettina puolet El Clasicosta, eikä kyllä yhtään vakuuttanut – myönnettäköön, että käsitykseni futiksesta ei kovin korkealla ole, mutta onhan tuo lajina paljon vaisumpi. Ei intensiteettiä, ei energiaa samalla tavalla. Ei samaa tunteen paloa. Kaiken liikenevän ylimääräisen vapaa-aikani olen dumpannut lätkän (varsinkin Kingsin) seurantaan, ja puoliaktiivisen runkosarjan jälkeen seurantamoodi onkin taas aktiivin tasolla. Eihän se koskaan päivittäisestä seurannasta häviä, mutta pudotuspelien kynnyksellä löytyy taas virtaa käydä läpi vielä yksi tilastotaulukko tai lukea vielä yksi artikkeli. Fiilis vei mukanaan jopa Xboxin puolelle, löysin itseni pelaamasta ensimmäistä kertaa sitten kesän – pelinä tietysti NHL12.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti