maanantai 13. huhtikuuta 2015

Fillarikausi ja vapaa-aikaa


Täällä on menty nyt muutama viikko kevyemmissä tunnelmissa. Pääsiäispyhät oli ja meni, harmaa sää näyttäisi vihdoin taittuvan pysyvämmin aurinkoisemmaksi kevääksi, ja töitä on taas riittänyt enemmänkin kuin tarvitsisi. Pakottavien koulutöiden hetkellisen loppumisen myötä olen kuitenkin keskittynyt melkolailla vapaa-ajan projekteihin, joskin aloitin juuri lukuvuoden toisiksi viimeisen tenttikirjan. Lähihorisontissa ei deadlineja tosin ole vieläkään, joten eiköhän huhtikuu melko rauhallisena pysy.

Aloitettakoon elokuvista ja sarjoista, kun ne ovat suurta osaa näytelleet viime aikoina. Kävimme muutama viikko sitten katsomassa Whiplashin, joka oli vielä odotettuakin huikeampi. Aivan parhaita elokuvia moneen vuoteen. Elokuvahan kertoo jazzrumpalista, joka haluaa olla paras, sekä tämän ankarasta opettajasta. Opettajan osaa näyttelevä J. K. Simmons sai roolistaan Oscarin, ja todella oikeutetusti – mies on jo OZ:issa erinomainen näyttelijä, mutta tekee tässä uransa parhaan roolin. Tässä elokuvassa on kaikki pienetkin asiat kohdallaan, kaikki perustuu todella taitavasti rakennettuun tunnelmaan, ja itse elokuvan sanomakin iskee kuin sata volttia – pystyt mihin tahansa, jos vain oikesti annat kaikkesi sen eteen. Motivaationboostaajana toimii mainiosti, tarvitsi sitä motivaatiota mihin tahansa. Niin ja mainittakoon etten tiedä jazzista mitään, se on jopa toissijainen asia Whiplashin osalta.



Kävimme väijymässä myös Fast & Furious 7:n, joka edustaa elokuvaskaalan viihteellisempää päätä. En ole vuosiin enää action-leffoista syttynyt, mutta tästä sarjasta olen viimeiset neljä osaa uskollisesti nähny. Paperillahan nämä ovat melko surkeita: leffat koostuvat älyttömistä one-linereista, autoista, aseista, naisista ja muutenkin yleisestä machoilusta. Jotenkin Vin Diesel ja Dwayne Johnson silti vain toimivat aina muita kaltaisiaan paremmin. Fast & Furious-leffoissa on muutenkin hiukan erilainen sanoma kuin perusmätkinnässä, sillä Dieselin roolihahmon johdolla sarjan hahmot edustaa pysyviä, lujia arvoja: uskollisuutta, lojaaliutta ja perhettä. Ehkä nämä “puhtaat” arvot kaiken machoilun taustalla tekevät tästä muita vastaavia päätä pidemmän. Joka tapauksessa, Vin Diesel ja hänen hahmonsa on näissä todella hyvä. Erityisplussat viime vuonna edesmenneen, tämän sarjan keskisimpiin kuuluneen näyttelijän Paul Walkerin kunnioittamisesta kauniilla tavalla, mitään spoilaamatta pitää antaa kiitosta hienosti toteutetusta lopusta.

Viihde-elokuvien parhaimmistoa.


Näiden ohella sarjojen katselulle on löytynyt hyvin aikaa. Saatuani Road to Winter Classicin kaikki neljä kautta katsottua, siirryin Netflix-sarjaan House of Cards. Tämä paljon kiitosta ja kehuja kerännyt sarja kertoo fiktiivisesti Valkoisen talon poliittisista kiemuroista kongressiedustaja Frank Underwoodin kautta. Osaltaan ymmärrän kaikki kehut täysin, sillä parhaimmillaan House of Cards on todella yksityiskohtainen ja realistisen oloinen kuvaus poliittisesta pelistä ja kulissien takaisista tapahtumista. Käsikirjoittajille täytyy nostaa hattua tästä poliittisesta aspektista, sen verran nerokkaita oivalluksia löytyy. Itse presidentti Barack Obamakin taisi kehua sarjaa ja väitti ainakin oppineensa siitä uutta, joten voimme olettaa sen olevan edes jokseenkin tarkka representaatio todellisuudesta. Kuitenkin, hahmojen siviilielämän sotkut eivät kanna mielestäni läheskään yhtä pitkälle, eivätkä ole yhtä kiinnostavia. Liittyväthän ne toki väistämättä uraan ja poliittiseen peliinkin, mutta ne saavat liikaa painoarvoa tehdäkseen sarjasta omissa kirjoissani suursuosikkia. Ensimmäisen kauden lopulla liikutaan myös sen verran synkissä vesissä temaattisesti, että muutama jakso ovat jo melkeinpä raskasta seurattavaa. Yhtä kaikki, hyvä ja katsomisen arvoinen sarja, näin ensimmäisen tuotantokauden perusteella. 

 
Sosiaaliselle elämälle on löytynyt myös aikaa. Muutamat illat on tullut vietettyä kavereiden luona, viikko sitten lauantaina kävimme Lahdessa katsomassa kaverin teatteriesityksen, ja kaksi pelipäivää on mahtunut kahteen viikkoon. Toissa viikolla Mordheimia, viime viikolla lautapelipäivä ja pelitestissä Middle-Earth Quest. Oikein hyvä, tasaisen laadukas ja sopivan monipuolinen peli. Plussaa erilaisesta formaatista, yksi pelaajista on nimittäin Sauron ja muut edustavat yksittäisi vapaiden kansojen sankareita, jotka pelaavat samaan pussiin Sauronia vastaan. Ison mittakaavan peli, peliaika siinä viiden-kuuden tunnin paikkeilla, mutta ei lopulta kovin raskas – joku Arkham Horror lisäreillä on oikeastaan kuormittavampi.

Kollektiivista ruoanlaittoa.


Lautapeli-illassa tällä kertaa Middle-Earth Quest.

Figujen osalta olen saanut viettää aikaa sudinvarressa taas aktiivisemmin. Space Hulk-projektini on tosiaan osoittautunut huomattavasti ennakkoa vaativammaksi, mutta hyvällä mallilla olen – Terminatorit sain valmiiksi, ja kohta on puolet Genestealereistakin tehty. Mordheimiinkin sain kymmenkunta figua maalattua. Tuo Mordheim-kampanja on muutenkin iso juttu, sillä pyöritämme sitä hyvin roolipelimaisesti, ja kirjoitan täyttä tarinaversiota siitä jatkuvasti. On ihan hauskaa kirjoittaa fiktiotakin toisinaan, vaikka en mikään Le Guin proosani tasolta olekaan. Lähinnä tuolla saa lisää syvyyttä itse pelaamiseen, kun sen sitoo itse nopanheittelyä laajempaan kontekstiin.

Konvertoitu Vampire lord, yksi lukuisista viime viikkojen maalausprojekteista.

Aloitin myös jopa romaanin pitkästä aikaa, kun tartuin hyytävän pitkän kirjalistani päällimmäisenä olleeseen Aleksanrd Solzenitsynin Vankileirien Saaristoon. Tämä 1970-luvun alkuperäispainos on varsin omaperäinen kirjoitusasultaan, ja melko raskasta luettavaa – niin ulkoasunsa kuin sisältönsäkin puolesta. Neuvostoliiton meininki olisi ollut tragikoomisen absurdia, ellei se olisi ollut niin järkyttävää seurauksiltaan. Sadat miljoonat kuolleet, aivan mitättömistä syistä. Koko vankileirijärjestelmää ei pysty kuvailemaan lyhyesti, joten en sitä edes yritä. Solzenitsyi on sen kuvannut onnistuneesti, ja onnistuu mustalla huumorillaan ja sarkasmillaan esittämään sen koko älyttömyydessään tavalla, jonka vain sen itse kokenut pystyy. Niin sanottua pakollista luettavaa itse kullekin. Näitä ei saisi unohtaa, Leninin ja Stalinin ajoista ei ole loppupeleissä kovin kauaa.

                                                                      ***

Fillarikausi on avattu nyt virallisesti täälläkin, kun sain pyöräni huollosta perjantaina. Tuli taas odotettua kalliimmaksi sekin reissu, sillä takajarruni oli hajalla. Hydrauliset levyjarrut eivät ihan halvimmat ole, mutta eipä tuossa juuri vaihtoehtoja ollut. Nyt on taas ja toimii. Muutama kaunis keväinen päivä sopi hyvin pyöräilyyn, ja poljinkin töistä kotiin perjantaina. Hieman kiertäen matkaa tuli 7.7km, jonka kellotin aikaan 24min; ihan kelvollinen lukema, varsinkin talvitauon jälkeen. Ei tästä joka päivä tule poljettua, säiden ja fiiliksen mukaan, mutta reitti on kyllä ihan pätevä. Tänä kesänä pyrin myös polkemaan edes jossakin määrin pidempääkin matkaa, saa nähdä mihin päädyn. Muutama idea on jo valmiina.

NHL-kausi loppui tavallaan osaltani ennenaikaisesti, kun Kings ei päässyt pudotuspeleihin. Nykyisin NHL on kyllä tiukka sarja, suurin osa joukkueista taistelee tosissaan jatkopaikasta. Kings keräsi tänä vuonna tasan yhtä monta pistettä kuin 2012, ja tuolloin nosteltiin Stanley Cupia kesäkuussa. Noh, tämä voi tehdä ihan hyvääkin pelaajille, saada yksi pitkä kesäloma monen vuoden tauon jälkeen, muutama pelaajasiirto, hiukan uusia tuulia, ja ensi kauteen entistä parempana. Nähdään taas lokakuussa, Kings. Sillä aikaa seurailen mielenkiinnolla pudotuspelejä. Flamesin ja Jetsin bandwagonissa ollaan, eikä Washingtoninkaan menestyksestä haittaa olisi. Pelejä tuskin jaksan kuitenkaan nyt öisin katsella, kun oma joukkue on ulkona.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti