tiistai 28. huhtikuuta 2015

Paperi T, eduskuntavaalit ja uusmarxismi yliopistolla


Lukuvuoden loppu häämöttää. Viimeinen luento takana, viimeinen essee kirjoitettu, ja viimeinen tenttikirja menossa. Ensi viikon lauantaina viimeinen tentti, kahden viikon päästä pedagogisten opintojen pääsykoe. Sitten ollaan taas niin sanotusti lomalla. Kieltämättä ihan hyvältä tuntuu, sopivan loivasti tässä on lukuvuoden loppu lähentynyt – vapaa-aikaa on riittänyt nytkin ihan mukavasti, joten sitä ei joudu ihan hämilleen koulutöiden taas loppuessa. Pienoinen kulttuurishokki voi kyllä taas iskeä, nyt jo ollut hiukan totuttelemista vapaa-aikaan. Kesäsuunnitelmien rakentelu on kuitenkin alkanut jo hyvän aikaa sitten.

Kevättä eteläisessä Helsingissä.


Mainittakoon nyt tästä äskettäin lukemastani tenttikirjasta (Being Sociological), että järkyttävää uusmarxilaista vasemmistopropagandaa koko teos. Toistakymmentä lukua eri kirjoittajilta, ja joka ikisessä puhuttiin luokkasodasta. Etnistä sortoa ei ole, seksuaalista sortoa ei ole, uskonnollisia konflikteja ei ole – kaikki johtuu vain luokkasodasta proletariaatin ja omistajien välillä, joka naamioidaan muuksi. Niin mitä? Tämä on yliopiston tenttikirjana, ei hyvää päivää. Humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan vasemmistolaisuus on kyllä tullut tässä opiskelujen aikana hyvin ilmi, jossei muuta. Kyse ei ole edes siitä millaista väkeä Helsingin yliopisto vetää, kun tämä suuntaus yltää infrastuktuurin yläpäähän asti. Dislike.



Tästä onkin helppo jatkaa politiikkaan. Eduskuntavaalit olivat, ja tulos oli varovaisen positiivinen. Edessä on mielenkiintoisia aikoja. Olen herännyt politiikkaan muutaman vuoden sisään, ja nykyään seuraan sitä selvästi aktiivisemmin kuin koskaan aiemmin. Pyrinkin pääsemään jatkuvasti paremmin sisään Suomen poliittiseen kulttuuriin. Loputtoman mielenkiintoinen aihe. Lisäksi koen, että ihmisen täytyy tutustua aiheeseen pintaraapaisua paremmin, jotta hänellä on kompetenssia keskustella aiheesta tosissaan – siispä tällä hetkellä käyn läpi uusia kansanedustajiamme yksi kerrallaan, tarkoituksena perehtyä toden teolla näihin Suomea seuraavat neljä vuotta edustaviin hahmoihin.



Olenkin pohtinut, miten 18 vuotta on äänestysikärajaksi melko alhainen. Sekä itse, että lähestulkoon kaikki tuntemani ihmiset ovat olleet täysi-ikäisyyden kynnyksellä varsin tietämättömiä politiikasta. Ei kahdeksantoistavuotiailla ole kiinnostusta saati ymmärrystä politiikasta, joten heidän äänensä tulevat “koska kaverit/vanhemmat äänestävät”, “koska kiva naama”, “koska ajaa trendikästä asiaa X” tai “koska läpällä”- akselilta. Tietysti poikkeuksiakin on, mutta kyllä politiikan ymmärtäminen ja siihen perehtyminen edellyttää tiettyä kypsyyttä, joka ihmisillä ilmenee vasta iän myötä. Ainakin omalla kohdallani voin täydellä varmuudella sanoa, että 18-vuotiaana olin väärässä suunnilleen kaikesta, ja suhtautumiseni politiikkaan lapsellista. Helsinkiläisenä ärsyttää myös ainainen “miten kukaan voi äänestää persuja”-nillitys. Jussi Pullinen kirjoittikin jo hyvän koluminin aiheesta, ja olen täysin samaa mieltä. Punavuorelaiset sun muut samanhenkiset voivat elää vihervasurikuplassaan, mutta Suomessa on 4.5M ihmistä pääkaupunkiseudun ulkopuolellakin. Kansa saa mitä kansa ansaitsee.



 
Sumu hiipi Hermanniin.


NHL:n pudotuspelit herättävät myös tunteita, joskaan ei ehkä samassa mittaluokassa. Ensimmäinen kierros on lopuillaan, ja suurella positiivisuudella seurasin Calgaryn etenemistä toiselle kierrokselle, ja vielä Vancouverin kustannuksella. Muuten ilonaiheet ovat olleet vähissä. On tämä nyt hiukan kummallista kuuden vuoden tauon jälkeen katsella muita kuin kuninkaita pudotuspeleissä. Olen joutunut katselemaan jopa AHL:n koosteita, kun Kingsin farmi nuorine lupauksineen pelaa siellä pudotuspelejä. Better than nothing, I guess. Perjantaina alkaa mömmöm-kisat, joita tulee seurailtua paremman puutteessa tuttuun tapaan. Kingsiltä on peräti kuusi pelajaa kisoissa (Kanadalla Muzzin, Jones, Toffoli, USA:lla Lewis, Slovakialla Gabo, Slovenialla Kopi), joten on Suamen lisäksi muutakin seurattavaa.

                                                            ***


Hitaasti mutta vakaasti sain Aleksandr Solzenitsynin Vankileirien Saariston (I-II) luettua. Tämänkaltaisten teosten suuruutta ei voi ylikorostaa. Solzenitsyn oli itse lähemmäs vuosikymmenen ajan vanki ja myöhemmin karkoitettiin Neuvostoliitosta, minkä lisäksi hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa muiden vankileireiltä selvinneiden kanssa. Tärkeä pala modernia historiaamme. Vaikka en tosiaankaan ole Leniniä, Stalinia ja NL:n toimia koskaan mitenkään ihannoinut, avaa tämä silmiä vielä enemmän. Lähes Hitlerin veroisia hulluja kumpainenkin, vaikka Stalin pahempi olikin. Toivottavasti ihmiskunta ei joudu enää ikinä kokemaan heidän kaltaisiaan ihmishirviöitä. Solzenitsyn on kirjoittanut muitakin tunnettuja teoksia, ja palannen hänen tuotantoonsa tulevaisuudessa. Hiukan raskasta ja toisinaan rakenteellisesti epäselvää luettavaa, mutta palkitsevaa ja huumorin sävyttämää.



Aleksandr Solzenitsyn.

Kirjallisuus ja tv tasapainottavat mainiosti toisiaan. Tällä hetkellä menossa on kausi kolme ja jakso numero 30 House of Cardsista, jolla on täyttänyt tyhjää aikaa. Erinomainen sarja edelleen, tuo politiikan kiemuraisuus ja läpitunkevuus on vain rajattoman kiehtovaa. Vahvaa näyttelijätyöskentelyä, hyvin kirjoitettuja hahmoja sekä laadukas tuotanto. Suosittelut. Kolmas kausi on paljon vahvempi kuin hiukan sekavaksi / väliinputoajaksi jäänyt toinen kausi. Kausien väliset selkeät temaattiset erotkin ovat hyvä asia, jokainen aloittaa tavallaan aina puhtaalta pöydältä.

Muutama viikko sitten oli jälleen Mordheim-pelipäivä, ja figupuuhissa on aktiivisuutta riittänyt muutenkin. Paljon on pohdiskelua riittänyt harrastuksen lähitulevaisuutta koskien, pöydän ollessa pian pitkästä aikaa tyhjä isommista projekteista. Tuskin se kauaa siinä tilassa pysyy, niin niillä projekteilla on tapana mennä. Ja niinhän sitä sanotaankin, ei se päämäärä vaan se matka – lopputulos ja sen saavuttaminen on vain hetkellinen, ohimenevä tila. Pian sitä on jo seuraava menossa. Tiedostin tämän joskus luullessani pystyväni tyhjentämään tavoitelistojani pysyvästi. Ajatushan on täysin absurdi, sillä niihin tulee jatkuvasti lisää
sisältöä: päivittäin tiedostaa taas yhden aihealueen lisää elämästä mihin haluaa perehtyä, jonkun uuden kirjan mikä on pakko lukea, elokuvan joka on pakko nähdä, levyn joka on pakko kuulla, ravintolan jossa pitää käydä, lautapelin jota on pakko kokeilla porukalla, paikan missä käydä, ystävän ketä nähdä pitkästä aikaa...Ja sehän on vain mahtavaa. Elämämme täällä tarjoaa enemmän tekemistä ja oppimista kuin useampikaan ihmiselämä mahdollistaisi, ja uberverkostoituneella 2010-luvulla virikkeitä on tarjolla enemmän kuin koskaan. Sisältöä joutuu jatkuvasti karsimaan, pitää osata löytää se mikä on itselleen keskeintä. Itselleni ajankäytön tavoite on kattava yleissivistys sekä vahva osaaminen niin klassiselta (lähinnä klassinen kirjallisuus, musiikki sekä akateeminen pätevyys) kuin moderniltakin puolelta (nykykirjallisuus, tietyt modernin musiikin skenet, elokuvat ja tv-sarjat), joita tukee pelikulttuuri, nykyisin puhtaasti sosiaalisten pelien puolelta. Laajemmassa kontekstissa tähän toki yhdistyy vankka vaikkei ehkä laajin sosiaalinen verkosto, hyvä fyysinen kunto sekä kaiken tukirankana toimien tietyt fundamentaaliset arvot.


Yksi näistä arvoista on luonnonläheisyys. Pohjolan pitkä talvi ei tarjoa paljoa virikkeitä ulkoiluun liittyen (ellei satu olemaan lumen ylin ystävä – tosin sitäkään ei nykytalvina paljoa ole), mutta kesä on ehtymättömän inspiraation aikaa. Pelkästään vihreyden keskellä oleminen tekee höpöä suhteettoman suuren osan ajastaan kerrostaloboksissa viettävällä. Vaikka vielä ei ihan lehdet ole puissa, pelkästään fillarilla duunimatkan taittaminen leudon sään ansiosta on harvinaisen jees pitkän talven jälkeen. Edestakaisin tuosta tulee n. 15km, mikä on oikein hyvää hyötyliikuntaa. Treenaaminen tekee hyvää mielelle, se tuulettaa ajatuksia ja tuo hyvää fiilistä; ikinä en ole katunut treenipäivää. Pyöräilyn suhteen tasan sama juttu.

Fillarimatka töihin vie ratapihan yli.


Huhtikuun aikana olen kuunnellut harvinaisen paljon uutta musiikkia - mm. Serj Tankianin ja Tarja Turusen soolotuotantoa sekä Ruudolfilta ja Jedi Mind Tricksiltä levyjä joihin en aiemmin ole tutustunut. Yksi koko kevään suurimpia kulttuuritapahtumista itselleni (ja median perusteella monelle muullekin) oli kuitenkin Paperi T:n kauan odotetun Malarian Pelko-albumin ilmestyminen. Eikä turhaan, albumi on suomiräpin parhaita aikoihin. Tätä on kehuttu ja analysoitu muualla jo ihan tarpeeksi, joten liitytään vain muiden kehujien joukkoon sanomalla että Paperin lyriikat namedroppailua myöten toimivat paremmin kuin sata jänistä. 
 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti