keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Kesän aloittelua


Reilu viikko kesäkuuta takana, ja työnteon ohella olen lähinnä viettänyt todella lomaisia aktiviteetteja. Tänä vuonna kesän tekemislistani ei ole tuhottoman pitkä, vaikka aina kirjoja, elokuvia ja musiikkia onkin jonossa. Tähän mennessä kesä on mennyt lähinnä ihmetellessä että mitä sitä oikein pitäisi tehdä tällä kaikella vapaa-ajalla, parempi puoliskokin kun on tänä vuonna koko kesän töissä ja isolla tuntimäärällä. Osaltaan ihmettelyä lisää kylmät kelit, mikä estää perinteisen kesäisen autuaan mitääntekemättömyyden ulkona. Ei tässä +15 ja navakassa tuulessa viitsi kauaa ulkona istuskella. Neljän seinän sisällä oleilu, hyvän tekemisenkin parissa, alkaa kesäisin yleensä ahdistamaan melko äkkiä kaupungissa. Kun betonilaatikko alkaa ahdistamaan ja seinät tuntumaan ahtailta, mökki auttaa aina. On täysin eri fiilis hengailla koko päivä kirjaa lueskellen, torkkuen, syöden ja mitään ihmeempiä tehden mökillä kuin kaupunkibunkkerissani: linnunlaulu, sateen ropina kattoon, tuulen humina puissa, valoisuus ja yksinkertaisesti luonnonläheisyys tuovat massiivisen eron mielialaan riippumatta itse aktiviteeteista. Muuten niin vahvana suorittajana mökillä tekeminen muuttuu aina toissijaiseksi. Ensimmäiset kaksi päivää mökillä tältä kesältä on vietetty, ja mahdollisimman paljon lisää luvassa kunhan työt sen mahdollistavat.



Yleensä kesällä vain lepäilen ja chillailen, ja niin on tarkotus tehdä nytkin, mahdollisimman epästressaavasti ja ilman sen suurempi tavoitteita. Oivalsin kuitenkin samalla, että off-season on mitä mainioin hetki pistää tietoisesti arki ja rutiinit kuntoon. Kesäkuuni on siis alkanut mm. päivittäisellä valokuvaamisella ja klassisella musiikilla, jääkaapin siivoamisella ja ruokavalion laittamisella jälleen kerran kuntoon. 

  
Muutama kesäinen kuva - olen lupaukseni mukaisesti tarttunut järkkäriin taasen.

 

Klassinen musiikki on ollut kuukauden selvästi suurin juttu, vaikka Aren tuoreen vinyylin kävinkin hakemassa. Tuossa äskettäin lukemassani Keplerin toisessa romaanissa oli hahmo, jolla oli absoluuttinen sävelkorva, ja joka pystyi muistamaan kaikki koskaan kuulemansa sinfoniat. Kirjassa sivuteemana oli muutenkin klassinen musiikki, ja muistin taas iänikuisen tavoitteeni tutustua siihen tarkemmin. Olen vuosien aikana yrittänyt kuunnella ja oppia klassista, mutta ilman minkäänlaista sävelkorvaa, se on todella vaikeaa. En yleensä ole saanut tartuttua kappaleisiin, enkä kuollaksenikaan ole muistanut mikä oli mikäkin osa vaikka olisin ne kymmenen kertaa kuullut. Pidän paljon klassisesta, ja osaan kyllä tunnetasolla selittää mikä on hyvä kappale ja miksi, mutta teknisesti en ymmärrä niistä mitään. Osa klassisen musiikin hienoudesta lienee pysyvästi suljettu minulta, mutta se ei estä kuuntelua. Musiikin- ja taiteenlajina tämä on kuitenkin niin uniikkia ja kaikenkattavaa, että siihen jaksaa paneutua.


Lukioaikoina minulla oli tapana mennä nukkumaan jättäen Yle Klassinen päälle, ja muistan miten miellyttävää oli nukahtaa klassisiin sävelmiin. Joskus tosin kyseessä oleva sinfonia oli niin värikäs ja mukaansatempaava, että ajatukset alkoivat kehitellä musiikin ympärille tarinaa, eikä nukahtamisesta tullut enää mitään. En kuitenkaan yleensä ikinä tiennyt kenen sinfoniat olivat kyseessä. Sittemmin olen tutustunut muutamiin suuriin säveltäjiin, ja tarkoituksenani on aina ollut perehtyä kattavasti tämän hienon taiteenlajin maailmaan. Katsotaan josko nyt pääsisin pidemmälle tässä projektissa, innostusta ainakin on, ja olen päässyt sisään jopa joihinkin sinfonioihin ihan kunnolla. Oiva esimerkki stressittömän vapaa-ajan hyödyistä, kiireisessä arjessa ei samalla tavalla jaksa uppoutua uuteen, vaikeaan musiikkiin. Narratiivien ja tunnepitoisuuden kautta löydän merkityksiä tästä musiikista, vaikka teknisesti en siitä mitään ymmärrä. Tällä hetkellä kuuntelen läpi Mahlerin tuotantoa, ja jollain tasolla tuttuja ovat myös Wagner, Sibelius, Vivaldi ja Beethoven; kaikki kaipaavat kyllä huomattavasti tarkempaa perehtymistä. Haluaisin tuntea kunnolla kymmeniä ja kymmeniä säveltäjiä, mutta mainittakoon lähitulevaisuudessa kuunteluun toivottavasti tulevista nimistä ainakin Mozart, Schubert, Tšaikovski, Bach ja Paganini.



Gustav Mahlerin sävellykset ovat soineet paljon viime aikoina.

Lukaisin kaksi Keplerin dekkaria lisää, ja nyt on koko hyllyssäni oleva neliosainen sarja luettu. Huomasin tosin juuri tätä kirjoittaessani että vastikään ilmestynyt viides osa on sekin samaa sarjaa, ei kai siinä auta kuin mennä kirjakauppaan...Kolmas osa, Tulitodistaja, ei ollut lainkaan koukuttava ennen kuin vasta loppusuoralla, eikä muutenkaan tehnyt kummoista vaikutusta. Kirjan ainoat selvästi hyvät palat olivat päähahmon omaan juonikaareen liittyvät paljastukset sekä loppuratkaisu, jota en kyllä odottanut lainkaan. Kirjassa ärsytti liian lyhyet kappaleet, usein vain parisivuisia – en tiedä oliko kahdessa aiemmassakin, mutta nyt vasta oikein hyppi silmille. Kirja oli kelvollinen ja ihan ok, mutta selvästi sarjan heikoin. Neljäs osa, Nukkumatti, olikin sitten sarjan selvästi paras osa. Kuului vain etäinen swoosh ja koko kirja olikin luettu hetkessä. Aivan alkumetreiltä alkaen todella koukuttava ja mahdoton laskea käsistään. Neljännessä osassa tasapaino psykologisen pelon, trillerimäisten elementtien ja perinteisen poliisitarinan välillä on hyvin onnistunut, ja antagonisti on ehkä paras dekkari”pahis” mihin olen törmännyt tähän mennessä. Aikalailla täydellistä kesälukemista.

Keplerin neljä romaania luettu.



Telkkarin puolella katselin Hobitin toisen osan ekstrat, joihin upposi suunnilleen tusinan verran tunteja, eli saman verran kuin ensimmäisen kohdalla. Nämä kulissien taakse sijoittuvat ekstrat ovat hc-fanille sellaista herkkua, jota katsoisi vaikka sata tuntia. Elokuva ei niillä sen paremmaksi muutu, mutta on ilo nähdä ammattitaitoisten ihmisten syvää omistautumista Tolkienin maailman henkiinherättämiseen. Hobittien ongelma on väärät lähtökohdat ja huono käsikirjoitus, ei toteutus: ovathan ne komeita elokuvia, ja näyttelijöistä koodareihin kaikki ovat tehneet hienoa duunia. Sääli että pohja on huono, tuolla toteutustasolla ja Weta Workshopin ammattitaidolla saisi aikaan ihmeitä.



Katselin myös kaksi vuosikausia listalla odotellutta elokuvaa, jotka kummatkin osoittautuivat juuri niin hyviksi kuin olin odottanutkin. Guy Ritchien Lock, Stock & Two Smoking Barrels on suorastaan prototyyppi Ritchien elokuvista. Nuhruiset ja värikkäät hahmot, hyvin elävä dialogi, varmasti solmuun menevä juoni ja sopiva huumorin taso yhdistettynä toimintaan ovat Ritchien tavaramarkki. Neljäs hänen ohjaamansa elokuva jonka näin, ja kaikki ovat yhtä hyviä (Snitch, Rock'n'Rolla ja Revolver aiemmin nähty). Täysin toisenlainen elokuva oli kuusi Oscariakin voittanut The Hurt Locker, joka kertoo amerikkalaisista pomminpurkajista Irakin sodassa. Realismia painottava elokuva muistuttaa hiukan mainiota tv-sarjaa Generation Kill, vain lyhennettynä ja hiukan dramatisoituna versiona. Kolmea sotilasta seuraava elokuva kuvastaa hyvin Lähi-Idän sotien brutaaliutta ja onnistuu luomaan uhan tunnun sen verran konkreettisesti, että katsoja kotisohvallakin alkaa hikoilemaan. Sotilaiden varsin erilaiset lähestymistavat sotaan ovat myös keskeissä roolissa. Suosittelen kumpaakin elokuvaa, ensimmäistä rennommaksi ja huumoripitoisemmaksi katseltavaksi, jälkimmäistä enemmän ajattelua sisältäväksi.


Takaisin mökillä.



NHL:n finaalit ovat käynnissä, Tampan johtaessa sarjaa 2-1. Mielummin heille sen soisin, Timosesta huolimatta. Lätkään liittyen, eilen YLE julkaisi todella erinomaisen ja harvinaislaatuisen Olli Jokisen pitkän haastattelun, johon jokaisen urheiluihmisen tulisi tutustua. Hieno mies.





Klassinen musiikki jos joku koostuu kokonaisuuksista, mutta jaan nyt silti vain muutaman mieleenpainuneen osan Mahlerilta. Myös vanha kunnon Vesa-Matti Loiri on ollut kuuntelussa viime aikoina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti