sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Lomille lomps


Kesäinen arki etenee kovaa vauhtia kohti heinäkuuta. Viime viikonloppuna vietimme juhannusta kaverin luona ihan kaupungissa, ja tämä viikko on kulunut työn merkeissä. Kuuden päivän työviikko; tiistaista perjantaihin ärrällä, eilen ja tänään lähemmäs 11h vuorot Tuskassa. NHL:n drafti oli nyt viikonloppuna, ja pitihän sitä Rantasen varaukseen asti katsoa livenä keskellä yötä. Kuormittava viikko siis takana. Huomenna alkaa kuitenkin neljän viikon loma !




Juhannustunnelmia.


Loma lähtee käyntiin heti mitä riemukkaimmalla tavalla, kun lähdemme kaverin kanssa reiluksi viikoksi Pohjois-Norjaan. Neljä vuotta sitten olimme kolme viikkoa pyörällä tuolla toisen kaverin kanssa, mutta tällä kertaa alla on auto ja kilometrejä kertyy moninkertaisesti. Melkolailla yllättäen tämä matka tuli eteen, mutta kelpaa mitä mainioimmin. Yötön yö, tällä kertaa syksyn sijaan kesäinen Norja, kaikki ne siistit paikat mitä en viimeksi ehtinyt nähdä, sekä ensimmäinen varsinainen road trip omalta osaltani. Tulee olemaan todella jees.

Paljoa muuta jaettavaa tässä ei olekaan. Vietin muutaman päivän mökillä ja yhden pitkän pelipäivän Mansionsin ja Keski-Maan Velhojen parissa jo tuttuun tapaan. Ovat muodostuneet mainioksi kesäpelaamiseksi. Töissä on ollut nyt vain iltavuoroja, joten melko lailla syövät koko päivän aina. 

Mansions of Madness.



Mökkikuvia.
 

Kolme erinomaista elokuvaa on kuitenkin tullut nähdyksi jälleen. Rush kertoo F1-kuskien James Huntin ja Niki Laudan välisestä kilpailusta, joka lopulta johti Laudan traagiseen onnettomuuteen. Vahvasti tositapahtumapohjainen, oikealla tavalla dramatisoitu ja erittäin vahvasti näytelty elokuva, jota voi suositella vaikka ei moottoriurheilusta mitään ymmärtäisikään. Goodfellas on jo 1990 ilmestynyt mafiaelokuvien klassikko, jonka näin nyt vasta. Scorsesen ohjaama mestariteos on kyllä kehunsa ansainnut, ja osoittaa että klassikot eivät vanhene edes vuosikymmenissä. Tunnelmaltaan ja tarinankerronaltaan aivan uskomaton elokuva. 
 
Maameren Tarinat on puolestaan vuosikausia listallani kummitellut animaatio, joka on kerännyt paljon kritiikkiä hyvästä toteutuksestaan huolimatta. Studio Ghiblin tuottama ja maineikkaan Hayao Miyazakin pojan Goyon ohjaama animaatio sijoittuu Le Guinin Maamerelle, tarinan noudattaessa osaa neljännestä kirjasta. Koska itse tarinan kaari on vain fragmentaarinen osa Le Guinin hulppeasta saagasta, jää se eepokseen perehtymättömälle luultavasti etäiseksi ja täyteen aukkoja. Fanitkin ovat löytäneet paljon nokan koputtamista, mutta itse pidin vilpittömästi tuotoksesta paljon. Studio Ghibli jos joku osaa herättää maailman eloon animaatioissaan, ja varsinkin heidän värienkäyttönsä valon kanssa on ainutlaatuista. Auringonlasku rantakukkuloilla tuntuu ruudun tälle puolelle asti, joka on paljon sanottu – monet oikeat elokuvatkaan eivät tässä onnistu yhtä todentuntuisesti. Maameren Tarinat ei missään nimessä kuvaa Le Guinin tuotosta kuin murto-osaltaan, eikä sen tunnelmakaan täysin tavoita alkuperäistä – mutta onko tämä tarpeenkaan? Se on kuitenkin itsenäisesti tarkasteltuna mitä erinomaisin tunteikas animaatio, seikkailu ja taideteos, jonka esittelemä maailma on todella taianomainen ja mahtava.

Maameren Tarinat, upea animaatio joka tekee oikeutta alkuperäisteokselleenkin.

Yhden kirjan sain myös päätökseen. Viimeiset kolmisen viikkoa olen lukenut toissavuoden Tieto-Finlandian voittajaa, Ville Kivimäen teosta Murtuneet Mielet. Kirja perustuu hänen väitöskirjaansa, ja se kertoo suomalaissotilaiden psyykkisistä vammoista talvi- ja jatkosodassa. Teos on todella tiivistä asiaa koko neljänsadan sivun edestä, vaikka siitä onkin karsittu pois paljon puhdasta akateemista tutkimusjargonia. Murtuneet Mielet on monipuolinen ja kaikenkattava kirja, joskin se etenee hiukan epätasaisesti palaten useasti samoihin aiheisiin, vaihtaen välissä toiseen – toisaalta teema on niin monisyinen, ettei sen tulkinta onnistu perinteisen historiantutkimuksen tapaan kronologisesti. Kirja kattaa kaiken potilaiden ja psykiatrien taustoista tilastoihin, ajan kulttuuri-ilmapiiriin niin yleisesti kuin puolustusvoimissa ja lääketieteessäkin, antaen paljon tilaa käytännön esimerkeille rintamalta, kotirintamalta ja sairaaloista. 1940-luvulla psykkisiä vammoja ei katsottu hyvällä, ja niiden uhri kärsi usein itse vamman lisäksi häpeästä ja alemmuuden tunteesta. Psyykkisten vammojen katsottiin johtuvan hyvin pitkälti uhrista itsestään, tämän “selkärangattomuudesta” ja itsekurin puutteesta – ajan hengelle ominaisen sosiaalidarwinismin mukaan koettiin, että “heikompi aines” kärsii näistä vammoista muita useammin. Hoitomuotoina olivat mm. sähköshokit ja insuliinikooma. Vaikka onkin totta, että upseerit “tärähtivät” harvemmin kuin miehistö, on tämä nykylääketieteen ja psykologian valossa täysin kestämätön ajatusmalli. Raskasta luettavaa niin sisältönsä kuin tutkimusluonteisen kirjoitusasunsa johdosta (paljon datan käsittelyä ja tilastoja), mutta kiinnostavaa ja yleissivistävää. Osa kansakuntamme historiaa tämäkin, ja on melko järisyttävää että Suomessa psyykkisistä vammoista ei ole koskaan myönnetty invalidikorvauksia asianmukaisesti, tähän päivään mennessä ja vieläkään. Vain muutama sata sotaveteraania on saanut niitä. Kirjan viimeinen neljännes on paras osuus, sillä se taustoittaa ajan ilmapiiriä parhaiten, ja käsittelee tematiikkaa ajoittain laajemmassakin kontekstissa. Myös muutamat keskeiset hahmot nostetaan esille tarkempaan tarkasteluun, mm. armeijan hermo-ja mielitautihoidon tarkastaja ja ylilääkäri Sven E. Donner, joka on ollut mitä mielenkiintoisin hahmo itsenäisen Suomen historian alkupuoliskolla. Myös oman iso-isoisäni veli, Suomen ensimmäinen psykoterapeutti, mainitaan teoksessa. Hyvää asialuettavaa tähän väliin.

Tuskassa oli mielekästä olla töissä, grillailin makkaraa / rahastin / hoidin vähän kaikenlaista kolmen työntekijän hodariteltassamme. Oli oikeastaan hauskempaa kuin muutama edellinen festari asiakkaana - hyvät säät, leppoisaa työseuraa, sopivan rentoa ja sopivasti tekemistä. Todella siisti kokemus, nyt on reilun tusinan festarin lisäksi koettu touhu myös toiselta puolelta. Telttamme oli vielä vastapäätä päälavaa, joten näin kaiken lisäksi oikeastaan kaikki kymmenkunta päälavan keikkaa kahdelta päivältä. Ainoa mitä itse kunnolla odotin oli Mokoma, mutta myös mm. Bloodbath ja Ne Obliviscaris vetivät hyvin. Tänään festarit loppuivat varsin tiukkaan Alice Cooperin keikkaan, joten nyt on tämäkin legenda nähty. Tästä on hyvä jatkaa lomalle ja Norjaan, 46 tunnin työviikon jälkeen. Huomenna rattiin, katsellahan parin viikon päästä!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti