sunnuntai 9. elokuuta 2015

Loman ja arjen välillä


Täällä limboillaan loman ja arjen välillä. Kaksi viikkoa töitä taas takana, ensimmäiset vuorot menivät oikein hyvin mutta nyt jo viimeistään motivaatio on jälleen täysin nollissa. Onneksi enää kolme viikkoa, sitten se on ohi. Palasin takaisin salille ja jopa lenkillä olen käynyt nyt pariin kertaan, kertaheitolla treenit taas kuntoon kiskomalla kaksi neljän treenin viikkoa ja muuttamalla taas kerran pahasti rutinoitunutta saliohjelmaa. Tervetullut arki, eli rutiinit, säännöllisyys, treeni ja hyvä unirytmi, simppeli ja terve ruokavalio, hyvinvointi ja juoksevat asiat saivat kuitenkin itselleen kovan haastajan kun kesäkelit saapuivat vihdoin tällä viikolla Suomeenkin. Jo viime viikolla oli muutama tämän kesän standardeilla kesäinen päivä, mutta vasta nyt olen saanut vihdoin kulkea shortseissa ja sandaaleissa luonnollisesti. Puistokelit johtivat luonnollisen välittömästi puistoiluun, ja tällä viikolla istuimme vapaapäivät niin Koffarissa kuin Temppeliaukiollakin. Tämänlainen aito kesä saa kyllä puolestani luvan jatkua vaikka lokakuuhun asti, ainakin lupaa hyvää lämpimän syksyn kannalta. Arki kyllä hoituu tässä ohessa oikein hyvin, onhan tätä vapaa-aikaa vaikka kuinka. Pari viikkoa sitten odottelin opiskelun alkua vielä ihan mielellään, nyt ei taas yhtään houkuttele. Sieltä se kohta koittaa kuitenkin, halusi tai ei. Toisaalta, kun kesän älyllisesti haastavinta tekemistä on ollut Trivial Pursuitin hakkaaminen, sitä huomaa taas kaipaavansa sitä älyllistäkin tekemistä.

Olen lukenut viimeiset kolmisen viikkoa Jens Lapiduksen Stockholm Noir -trilogiaa, ja nyt viimeinkin sain tämän modernin klassikon loppuun. Yli puolitoistatuhatta sivua Tukholman alamaailmaa takana, ja nyt on aika perinpohjaiselle analyysille. Kirjasarja – Rahalla Saa, Siisti Kosto ja Luksuselämää - kertoo 2000-luvun alun Tukholmasta ja sen järjestäytyneestä rikollisuudesta. Ehkä ensimmäisenä mieleen tulevana adjektiivina käyttäisin sanaa realistinen, tarkoittaen sekä totuudenmukaisuutta että tiettyä tyylisuuntausta. Lapidukselle ominaista on lyhyet, ytimekkäät lauseet ja hahmojen tunteiden täysi kirjo koko rehellisyydessään. Päähenkilöitä on lukuisia, kirjasta vaihdellen, ja he edustavat varsin poikkileikkaavasti koko kaupungin kattavan verkoston eri puolia – keskeisessä roolissa oleva serbimafia on edustettuna useammallakin hahmolla, mutta löytyy myös poliiseja, jetset-snobia, latinodiileriä ja muslimibodariakin. Itse pitkään puolustusasianajajana toiminut Lapidus tuntuu pääsevän kaikkien hahmojensa pään sisään todella uskottavasti, ja Tukholman näkymättömät verkostot heräävät eloon hänen tekstissään – hän myöntää käyttäneensä ammatissaan saamaansa materiaalia hyödykseen, ja sen kyllä huomaa. Kirjailija vaikuttaa tuntevan teemansa läpikotaisin, oli sitten kyseessä rikollisuussanasto, katuslangi, eri väestöryhmien tavat ja koodistot, aseet tai luksustuotteet, salisanasto tai moderni taide. Lapidus tuntuu näkevän maailman näyttämöiden, valheiden ja fasadien, teennäisyyden ja kulissien läpi, kuvaten yhteiskunnan kaikkine kerroksineen juuri sellaisena kuin se on: ei hyvänä eikä pahana. Kummaltakin puolelta löytyy sankareita ja pelkureita, mutta vielä tarkemmin jokaisesta ihmisestä löytyy sankaria ja pelkuria. Ihminen on aina ihminen, hyvässä ja pahassa. Lapidus ymmärtää tämän, ja ehkä juuri siinä on hänen teostensa suurin anti. Paatuneimmallakin rikollisella on motiivit, kenen tahansa mielipiteet voivat muuttua ja kaikki ovat ennakkoluulojensa vankeja. Kaikki myös janoavat ylöspäin, ja taistelu vallasta huipulla on ikuinen, päättymätön kaaos.

Viimeisimmät kesälukemiset.



Kirjat ovat paitsi temaattisesti todella kiinnostavia, myös kielellisesti miellyttäviä. Lapidus todella taitaa todentuntuisen puhekielen ja slangin yhdistettynä ammattisanastoon. Kielellisiä vaikutteita hän sanoo saaneensa räpistä ja snobipiireiltä, minkä huomaa myös – Lapiduksen Tukholmassa yhdistyvät saumattomasti puhtaat rikolliset ja omassa kuplassaan elävä aristokratia, todelliset snobit. Hänen tekstinsä on korutonta ja ytimekästä, täynnä maskuliinista uhoa ja vihaa, yhteiskunnan puolin ja toisin. Suomennuksille pitää antaa myös propsit, sillä tämänkaltaista tekstiä ei ole helpoin suomentaa yksi yhteen. Viimeisessä osassa on muutama typo ja kerran törmäsin pahaan äidinkielen virheeseen verbin omata muodossa, mutta pääosin kieliasu on todella viimeisen päälle ja hyvässä iskussa.



Koska luin kevään / kesän taitteessa Lars Kelperin neliosaisen Joona Linna-sarjan, on vertaus näiden kahden ruotsalaisdekkaristin välillä paikallaan. Nyt kun mietin Keplereitä, joista pidin kyllä paljon, ovat ne selvää B-luokan kioskikirjallisuutta Lapidukseen verrattuna. Juonet ovat intensiivisiä ja arvoituksellisia, täynnä cliffhangereita ja osaa kirjoista on mahdotonta laskea käsistään – todellinen, syvä laatu kuitenkin uupuu. Lapidus ei koukuta samalla tavalla, mutta se on huomattavasti laadukkaampaa, perinpohjaisempaa ja lukijaa palkitsevampaa. Lapidukset tuntuvat aidommilta, käsinkosketeltavammilta, lähes elämänkertamaisilta verrattuna Keplerin välillä pikajunan tahdilla etenevään actioniin. On myös mainitsemisen arvoista, että Keplerin kaikki kirjat sijoittuvat lyhyen aikavälin sisään, mutta niissä ei ole montaa yhtenäistä hahmoa, eikä niihinkään kaikkiin paneuduta toden teolla. Lapidus puolestaan kattaa noin kuuden-seitsemän vuoden aikavälin, ja kaikki teosten hahmot ovat yhteydessä toisiinsa jotakin kautta. Joskus tämä ilmenee vasta paljon myöhemmin, lähes George Martinmaisella tavalla. Esimerkiksi ensimmäisen osan keskeisin hahmo JW on vahvasti mukana myös kolmannessa osassa, mutta enemmän sivustakatsojana – hänen kauttaan ei enää kuvata maailmaa, mutta hän on silti loppupeleissä avainhahmo kaikkeen. Arvostan Lapiduksen luomaa kattavaa ihmisverkostoa, jonka joka säie vaikuttaa toiseen ja jonka jokainen palanen on uskottavasti luotu aito ihminen. Kirjoissa kuvataan toisinaan samoja miljöitä tai ihmisiä kuin aiemmin, mutta eri hahmon näkökulmasta, jolloin tulkintapa muuttuu olennaisesti. Todellista kirjallista rikkautta joka vaatii tekijältä ihmisten ymmärtämistä.

                                                                         ***



Kävin katsastamassa kaksi valokuvanäyttelyä viime viikolla, Rupla-kahvilassa olleen suomiräpin näyttelyn sekä Suomen Valokuvataiteen Museossa I. K. Inhan Helsinki 1908 -näyttelyn. Tuo suomiräpi-näyttely sisälsi vain 32 canvas-valokuvataulua, mutta tunnelmaa niistä löytyi senkin edestä. Kuvat olivat 1980-luvun loppupuolelta sekä aivan viime vuosilta, joten kontrasti oli selkeä. Varsinkin vanhoissa kuvissa oli kunnon fiilistä, on ollut kyllä täysin eri maailma ja skene tuolloin. Uusiinkin oli kyllä tarttunut hyvin tunnelma, monet olivat vielä artisteista joita kuuntelen, ja jonkun olisin varmasti ostanut seinälleni ellei hinta olisi lähtenyt paristasadasta ylöspäin. 
 

I. K. Inha puolestaan on aina inspiroinut minua, ja oli korkea aika käydä katsomassa jokin näyttely häneen liittyen. Tuokin oli vain surullisen pienikokoinen, vain yksi huone ihme roskanäyttelyiden keskelle tungettu. Kuvat olivatkin sitten todella siistejä, rakastan Helsingin kaupunkihistoriaa ja vanhoja kuvia. Inhan valokuvissa näkyy sata vuotta sitten vallinnut tyyli, kaupunkikuvan siisteys ja vanha luokkayhteiskunta hyvin. Kantakaupunki on toisaalta yllättävän samankaltainen, toistaalta täysin myllätty; ikonisimmat ja vanhimmat rakennukset seisovat kuitenkin samalla paikalla samannäköisinä kuin sata vuotta sitten. Muutosten ja samankaltaisuuksien bongailu on todella hupia. Esimerkiksi näkymä Tähtitorninmäeltä Kauppatorille ei ole muuttunut kovin radikaalisti. Vaatimattomasta kuvien määrästään huolimatta näyttely oli todella positiivinen kokemus, pystyn uppoutumaan vanhojen kuvien yksityiskohtiin pitkiksi ajoiksi ja tähän näyttelyyn sai kyllä aikaa kulumaan.

I. K. Inhan näyttelystä.
Tämä Inhan, Järnefeltin ja Sibeliuksen yhteiskuva on yksi suosikeistani.



Muuten ulkonaololta, duunilta ja arkirutiineilta jäävä vapaa-aikani on mennyt harvinaisen positiivisen paljon musiikin parissa, Family Guyta ja muutaman leffan katsellen sekä jopa maalatessa. Tartuin sutiin pitkän kesätauon jälkeen vihdoin pari viikkoa sitten, kuivaa kautta kesti melkein toista kuukautta. Yksi ilta huomasin pyöritteleväni maalamatonta figua kädessäni miettien väriteemoja, ja siinä sitä taas oltiin. Vähän demotivoiva projekti tässä on nyt menossa War of the Ringin parinsadan figun parissa, mutta back on track kuitenkin.



Kesä on todella ollut musiikillisesti hienoa aikaa, sillä olen kuunnellut pelkästään toistoja katsellen yli kaksinkertaisen määrän musiikkia tavalliseen tahtiin nähden. Myös uutta musiikkia on virrannut tasaiseen tahtiin kovalevylle. Laviksen uusimmat levyt, Jontti & Shaka, Mokoman tuore levy sekä jazzin puolelta Nat King Cole ja Benny Goodman ovat soineet eniten lähiaikoina.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti