keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Opiskelun aallonpohjassa


Opiskelumotivaationi on saavuttanut aallonpohjan.

Tentteihin on kolme viikkoa aikaa, enkä ole jaksanut avata yhtä ainoaa kirjaa. Tiedän pääseväni nuo mitä luultavimmin läpi lukemattakin – kehityspsykologia on lukiopsykologiaa eri ympäristössä, kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet on ympäripyöreää jargonia ja “erityisyyden & moninaisuuden kohtaaminen” on monivalintaverkkotentti. Niin olen kuitenkin aina ennenkin tiennyt, mutta silti olen tunnollisesti puurtanut jok'ikisen surkeankin tenttikirjan alusta loppuun, vaikka joskus vähän puolivillaisesti onkin mennyt. Nyt en vain yksinkertaisesti jaksa kaivaa motivaatiota opintoihini. Päätin jo eilen ottavani loppuviikon luennoista omaa lomaa, kun en noilla mitään kuitenkaan tee. Mistä näin surkea motivaatio?

Pedagogiset opinnot ovat, kaikella kohteliaisuudella, turhinta ja tyhjänpäiväisintä opiskelua mitä olen kohdannut. Sosiologia tuntuu tähän verrattuna varsinaiselta viisauden Mekalta ja historia paratiisilta, jonka olemassaoloon voit vain uskoa. Oppiaineen substanssitieto on pelkkää sanahelinää ja itsestäänselvyyksien latelua. Mielestäni opettaja oppii opettamaan nimenomaan tekemällä työtään. Sen takia onkin hienoa, että lähes puolet lukuvuodesta on työharjoittelua ja juuri sitä konkretiaa mitä tarvitaankin. Tämän toisen puolikkaan ei vain tarvitsisi olla sisällöltään näin järkyttävän turhaa. Akateeminen pedagogiikka ja hienot teoriat sekä sivistyssanojen viljely mitä absurdimmissa asiayhteyksissä ei johda siihen, että opiskelijasta tulee hyvä opettaja. Ulkoaopeteltu pölinä ei tuo mitään lisää omiin pedagogisiin ja retorisiin kykyihin. Olen oppinut tänä lukuvuonna ainedidaktiikan ulkopuolella enemmän tuolla kolmen päivän Norssi-jaksolla kuin muuten yhteensä. Jotain kertoo, että kaltaiseni suorituskeskeinen ja ajoittain avoimen arvosanaorientoitunut opiskelija ei jaksa välittää, tippuuko niistä pedagogisista ykkösiä vai vitosia. Kahden aiemman vuoden aikana tasaisesti puskenut stressi opinnoistakaan ei ole iskenyt totutun myrskyisenä, vaan korkeintaan kevyinä laineina jotka hädin tuskin koskettavat varpaita.

Koulun ulkopuolisen elämän sisällön monipuolisuus ja mielekkyys tällä hetkellä eivät ainakaan paranna opiskelumotivaatiota – minulla on yksinkertaisesti niin paljon tekemistä, mistä nautin, etten jaksa vääntää väkisin roskaa. Oikeasti kiinnostavat kirjat kyllä sujuisivat tässä sivussa, ei siinä mitään. Mutta kun eteen lätkäistään diapaketti alaotsikolla “tietoartefaktien ja muovattujen käytäntöjen autenttinen käyttö – trialoginen lähestymistapa oppimiseen”, on sen motivaation kaivaminen todella kiven takana. Toisaalta pedagogisissa on se hyvä puoli, etten kerkeä niiden ohella tekemään oikeita opintoja, joten vapaa-aikaa on paljon.

Viimeinen kymmenen päivää on taas hurahtanut menemään vauhdikkaasti, vaikka viikonlopun rennosti vietinkin – nukuin yli kymmentä tuntia nyt kun unensaannissa ei enää ole ongelmia, siivosin kunnolla ja kävin lauantaina tekemässä pitkän iltavuoron Ärrällä. Viime viikon jaksoin istua vielä koulullakin, ja sitäkin tärkeämpänä treenimäärät ovat pysyneet siellä missä pitääkin – neljä kertaa viikossa ja progressiivista treeniä. Tänään pääsi monen viikon tauon jälkeen hakkaamaan säkkiäkin. Vasta pari kuukautta kesätauon jälkeistä lujaa treeniä takana, ja peruskunto alkaa saavuttamaan hyvän tason. Tästä se vasta kuitenkin alkaa, treenivisioni on vain kirkastunut jokaisen valutetun hikipisaran myötä.

Muutamat ainejärjestön kekkeröinnit on taas takana. Toissapäiväiset sitsit olivat erityisen onnistunut tapahtuma, puku on aina mukava vetää päälle ja meininki oli kaikin puolin hauskaa. Nyt ei ole lähiaikoina tapahtumia kalenterissa, mutta aina noita jostakin ilmaantuu ja enköhän minäkin niihin, sen verran hyvin olen nyt viihtynyt takaisin opiskelijatovereideni parissa.

Tuore ampumaharrastukseni on päässyt myös hyvin käyntiin, sillä kävin viime viikon keskiviikkona elämäni ensimmäisissä pistooliammunnoissa, ja tänään on suunta uudestaan. Meno oli miellyttävää, osumatarkkuuteni hyvä ja kokemus kaikin puolin mainio. Näissä viikottaisissa pistooliammunnoissa kun pääsee käymään tarpeeksi niin pitäisi laadukas tuntuma saada aikaan.

Viikko sitten tiistaina muuten niin tasapaksua luentorumbaani elähdytti Antony Beevorin vieraileva luento. Häntä tuntemattomille mainittakoon, että kyseessä on luultavasti maineikkain moderni sotakirjailija ja tällä hetkellä yksi Suomenkin myydyimpiä tietokirjailijoita. Hänen kirjansa toisesta maailmansodasta ja sen ratkaisutaisteluista ovat todella suosittuja. Hän piti vapaan yleisöluennon yliopistolla aiheesta historiankirjoitus 21.llä vuosisadalla, ja huhhuh kun taas huomasi eron meritoituneen ammattilaisen ja tusinatutkijan välillä. Erittäin hyvä luento ja paljon hyvää pohdintaa mm. historoitsijan objektiivisuudesta sekä nykypäivän sodankäynnin muutoksista verrattuna maailmansotiin. Jäänee lukuvuoteni selvästi parhaaksi luennoksi, mikä kertoo tarpeeksi yliopistosta – ei ehkä ole reilua verrata maailman huippututkijaa yliopistolehtoreihin, mutta jos mitään selvää kilpailua ei edes synny, puuttuu kyllä jotakin.

Beevorin luennolta tarttui myös nimikirjoitus kirjaan.

Ensimmäisten pistooliammuntojen taulu.

Perjantaina kävin (fillarilla, koska lakko) Korjaamolla katsastamassa Paperi T:n livekunnon. Tuo Malarian Pelko-albumihan on ollut luultavasti eniten kuuntelemani levy aina julkaisustaan asti, ja huomasinkin osaavani suurin piirtein kaikki biisit ulkoa. Keikka oli odotetun hyvä, Paperi itsessään oli rennonoloinen kaveri ja räpit iski livenä yhtä hyvin levylläkin. Syksyinen Korjaamo oli myös sopiva keikkapaikka, kesän festarilavat auringonpaisteineen eivät ole tuolle musiikille oikea paikka.

Kirjallisuuden puolella sain luettua lähemmäs puolitoista kuukautta pöydällä olleen Markku Kuisman ja Teemu Keskisarjan Erehtymättömät. Suomen liikepankkihistoria tiivistettynä viiteensataan sivuun, raskasta mutta erittäin kannattavaa luettavaa. Kansallista yleissivistystä, varsinkin vasta lama-aikana syntyneelle ihmiselle jolle KOP ja SYP ovat tähän asti olleet pelkästään satunnaisia kirjainyhdistelmiä jotka liittyvät hämärästi johonkin menneeseen. Taloushistoriaa on aina mukava lukea, vaikka se lukijalta enemmän vaatiikin kuin normikirjallisuus. Kuismalle ja Keskisarjalle pitää antaa kyllä propsit, aiheesta olisi saanut huomattavasti kuivemman teoksen kasaan. Paha sanoa mikä oli kenenkin kirjoittamaa, mutta elävää ja humoristista kielenkäyttöä sekä merkittävää arkistotyötä aineiston osalta. Kyllä Helsingin yliopiston kirjoilla näitä huippujakin on, mutta eivät kumpikaan taida luentokursseja juuri vetää – eivätkä silloinkaan näin yleisen historian opiskelijaa lämmittäisi.

Koska tarvitsin tuon päälle jotakin kevyempää, lukaisin parissa päivässä Jarkko Ruudun tuoreen elämänkerran. Ihmisten motiivit, valinnat, tulkinnat menneestä, ajan kuva, retroperspektiivi elämänkaareen yleisestikin, mikrohistoria – biografiat ovat paitsi osa historiankirjoitusta erittäin persoonallisella otteella, myös parhaimmillaan yksi suosikeistani historiallisen tiedonvälityksen välineenä. Tutun ja tunnetun jääkiekkoilijan tarina kiinnostaa luonnollisesti vielä keskivertokaveriakin enemmän. Jääkiekon suhteenhan lähes kaikki inside-tarinat menee ja sytyttää, mutta tämä oli oikeasti hyvin kirjoitettu opus. Ruutu ei ikinä kuulunut omiin suosikkeihini tai inhokkeihini, mutta miestä pitää kunnioittaa pitkästä ja komeasta urasta – lähtökohdiltaan kun hän ei ikinä ollut NHL-tason pelaaja. Älykäs kaveri, joka pystyi hyödyntämään nimenomaan omia vahvuuksiaan optimaalisesti ja saavutti näin unelmansa. Esimerkillistä ellen sanoisi, tuosta on helppo ammentaa toimivaa elämänfilosofiaa.

Näin muuten siirtomaalohkareen kokoisen palasen kotona viettämästäni ajan on vienyt edelleen Battlestar Galactica. Sain viikonloppuna toisen tuotantokauden katsottua loppuun, ja siinä samalla tuo Razor-elokuvakin meni. Laatu vain jatkuu, vaikka kolmas kausi alkaakin raivostuttavasti.

Battlestar Galactican soundtrackit sopivat syksyiseen reflektioon täydellisesti, joten linkataan saman tien tästä:


Lauta- ja figupelejä en ole kerennyt pariin kuukauteen pelaamaan, joten niiden pariin pitää palata tässä lähitulevaisuudessa. Muuten kaikki rullaa aikalailla täydellisesti. Ehkä ne tenttikirjatkin aukeavat vielä tämän viikon aikana...

2 kommenttia:

  1. Hyvä ammattiveli ja kohtalotoveri,

    Olen itsekin tehnyt nyt jo pari vuotta sivutoimista koulunkäyntiavustajan hommaa, useimmiten kehitysvammaisten tai muiden erityisoppilaiden kanssa. En opiskellut Topeliassa ollessani ainoatakaan kasvatustieteiden opintopistettä, vaan teen näitä hommia pelkällä yleisestä historiasta hankittujen maisterin pahvien pätevyydellä. Silti minua ei ole vielä yhdessäkään koulussa haukuttu pystyyn pedagogian teoriaan vihkiytymättömänä hölmöläisenä vaan uusia keikkoja on tarjottu pedagogisesta diletantismistani huolimatta.

    Pedagogian tieteelliseen arvoon en ota kantaa; alan kirjoista kommentoin sen verran, että olen lukenut yhden kehitysvammaisten oppilaiden opetusta käsitelleen kirjan, jonka oppeja pidän yhä hyvinä ja hyödyllisinä. Tämän yhden kirjan ohella olen selaillut myös kolmea tai neljää muuta erityispedagogiikan oppikirjaa, joiden sisällöstä en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä.

    Lopuksi: Tietoartefaktit ja trialogiset lähestymistavat ovat varmaankin oivia iskusanoja pro gradun tiivistelmässä, mutta verrattain harvat lukiolaiset naamansa sormiväreillä töhrineistä alakoululaisista nyt puhumattakaan ymmärtävät niiden merkitystä tai mielekkyyttä päivittäisessä koulutyössä. Tämän ja muutaman muun kirjoituksesi luettuani huomaan sinun kykenevän sellaiseen itseymmärrykseen, jonka arvo koulutyössä painaa enemmän kuin laudaturin arvoinen pedagogian pro gradu. Näillä eväillä eteenpäin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia ja mukava kuulla, näin olen olettanutkin. Opettajaksi oppii koululla, ei yliopistolla. Akateeminen sivistyssanojen viljely on kieltämättä ajoittain viihdyttävää, mutta tässä(kin) tapauksessa sillä on harvinaisen vähän tarttumapintaa käytännön todellisuuden kanssa.

      Poista