maanantai 5. lokakuuta 2015

Työhaalarit


Viime kerralla avauduin siitä, miten en ole motivoitunut tämänhetkisten opiskelujeni suhteen. Totesin tuon jälkeen kuitenkin, että asiaan ei ole kuin yksi ratkaisu: hoitaa homma siitä huolimatta. Kymmenessä päivässä olen lukenut 250 sivua essee- ja tenttikirjallisuutta, kirjoittanut yhden esseen sekä tehnyt yhden aineistotehtävän. Mistään järisyttävästä määrästä ei todellakaan puhuta, mutta niin se vain on, että asiat on tehtävä silloin kun on niiden aika. Silloin ei auta kuin pistää työhaalarit niskaan ja painaa duunia sen mitä pitää. A man's gotta do what a man's gotta do. Työnteko, oli sitten kyseessä opiskelu tai konkreettinen duuni, on paras karkoituskeino eksistentiaaliseen ahdistukseen ja ylimääräisiin ajatuksiin. Syyskuu oli varsin viihteelläolon täyteinen ja kaikin puolin hauska kuukausi, todella monipuolisesti tuli vietettyä aikaa vielä viime viikonloppuakin myöten. Nyt täytyy kuitenkin tehdä väliin jotain rakentavaakin, ja tällä viikolla saa koulun kekkeritkin jäädä tenttilukujen myötä.

Tällä viikolla edessä nelisensataa sivua luettavaa, sitten alkaakin jo tenttiviikko. Kahden viikon päästä vuorossa on vihdoin perusharjoittelu, ja harjoittelukouluksi varmistui Viikin normaalikoulu. Vaihtoehto on oikein hyvä, matka-aika ei ole turhan pitkä, normaalikouluissa on oletettavasti hyvä ohjaus ja hyvät opiskelukaverinikin sattuvat olemaan samassa paikassa harjoittelussa.

Kävin keskiviikkona tekemässä työvuoron, mikä sai taas ajattelemaan työntekoa opiskelijan näkökulmasta. Näin viiden “puhtaan” opiskeluviikon jälkeen olin jo tottunut mittavaan ajatusten, ideoiden ja ylipäätänsä älyllisen toiminnan vyöryyn oikein tuntien synapsien napsahdukset uusien linkkien jatkuvassa muodostuksessa kunnes palasin töihin inventaarin muodossa. Sen jälkeen ei kyllä liikkunut yhtään mitään päässä. Olen huomannut, kuinka älyllinen stimulaatio ja kohentuneet energiatasot johtavat siihen, että ajatuksia, ideoita, uusia assosiaatiota tulvii jatkuvalla syötöllä päähäni, aivan eri tasolla kuin aiemmin opiskeluvuosinani. Työnteko oli – huomaan nyt - fyysisesti niin rankkaa, että se tappoi luovan ja innovatiivisen ajattelun sekä ison osan itselleni luontevasta ja ominaisesta reflektiostakin. Keskiviikkoisen työvuoron jälkeen olin taas niin väsynyt, ettei minusta olisi saanut irti yhtäkään järkevää ajatusta. Nautin älyllisestä iskukyvystäni, ja olen motivoitunut kehittämään sitä entistä järjestelmällisempään, monipuolisempaan ja tehokkaampaan suuntaan. Oivalsin myös, että yliopisto ympäristönä on kyllä tehnyt paljon hyvää, vakavista puutteistaan huolimatta. Akateemiset taitoni ovat kiistatta kehittyneet, oli sitten kyseessä itse kirjoittaminen, sanavarasto, retoriikka, argumentaatiokyvyt tai lähdetyöskentely. Historian opiskelu on kaukana pelkästä substanssitiedon opiskelusta, ja on opettanut paljon tiedonkäsittelytaitoja sekä kokonaisuuksien hallintaa. Samalla mietin, miten vastarannankiiskeilyni on ehkä ollut yllättävänkin tärkeää tälle prosessille – kyseenalaistamalla kaiken ja kritisoimalla kaikkea olen joutunut koko ajan miettimään mikä sitten olisi oikein, parempaa tai kehittävämpää. Haastamalla kehittyy, ja älyllinen ympäristö on itselleni ehkä tärkeämpikin mitä olen ymmärtänyt. Helsingin yliopisto suorastaan pursuaa omista arvoistani ja maailmankatsomuksestani poikkeavia opettajia ja oppimateriaalia, mutta jotakin kehittävää siinä akateemisuudessa kuitenkin on. Kehittyisinkö jossakin muualla paremmin? Luultavasti. Ei tämä kuitenkaan huonoimmasta päästä vaihtoehtona ole.

Duunista tuli mieleeni vielä, miten se tappaa luovan ajattelun lisäksi treeninkin hyvin. Pienikin kertynyt väsymys nimittäin verottaa treenisuoritusta vakavasti. Tehtyäni tuon edellämainitun keskiviikkotyövuoron oli torstain treeni selvästi vaikeampi kuin yleensä, enkä edes nukkunut huonosti – liian pitkä päivä vain verotti vielä seuraavankin. Onneksi en tee enää aamuvuoroja, sillä ne paitsi sekoittavat unirytmini aiheuttavat kroonista univajetta. Keho on pari päivää hajalla aina aamuvuoroputken jäljiltä. Iltavuorojen jälkeen puolestaan ei jaksa enää ajatella, ja itse vuoron lisäksi illan viimeiset tunnit menevät hukkaan. Muutama työvuoro kuukaudessa tuo pientä ekstrarahaa, mutta ei rasita kuin hetkellisesti. Enempää en halua enää pitkiin aikoihin.

Päivittäin Helsingin Sanomia lukevana en voi kuin hämmästellä lehden tasaisen surkeaa tasoa. Aikoinaan, sanotaan ollessani yläasteella, lehti oli vielä informatiivinen ja sisälsi laadukasta journalismia. Voi olla etten tuon ikäisenä osannut myöskään lukea kriittisesti, mutta nykyään vastaani tulee joka ikinen päivä ärsyyntymistä herättäviä uutisia ja kolumneja. Pelkästään otsikointi on HS:llä mennyt nk. “klikkihuoraamiseksi”, eli haetaan näyttäviä ja harhaanjohtavia otsikoita vain jotta ihmiset menisivät lukemaan nuo muuten paljon laimeammat uutiset. Ennen tätä raivostuttavaa ja epäinformatiivista tapaa käytti lähinnä keltainen lehdistö. Toisekseen uutiset edustavat nykytrendin mukaisesti turhan usein “oikeaa mielipidettä”, ja joistakin asioista uutisoidaan herkemmin kuin toisista. Halla-Ahoa haukkunut, päivän luetuimmaksikin noussut kolumni on hyvä esimerkki siitä, kuinka toisista aiheista on luvallista sanoa mitä tahansa, kun taas toiset ovat hys-hys-linjaa. Odottelen Li Anderssonia murskaavaa kolumnia tasapainon vuoksi, tuskin sellaista saan. Kolmanneksi varsinkin kolumnistien journalistiset taidot ovat täysin romahtaneet, ja usein tuntuu että heidän ainoa tarkoituksensa on provosointi. Rosa Meriläisestä en edes aloita puhumaan, mutta luin tässä viikolla juuri “arvion” Silta-sarjasta, jossa k.o. sarja tuhottiin verbaalisesti täysin palasiksi – kirjoittaja tosin huomautti, ettei ole nähnyt jaksoakaan, ja argumentti perustui siihen, että “Juutinrauman sillan yli on tylsää ajaa oikeassa elämässä”. Ja nämä ihmiset saavat palkkaa “journalismistaan”. Hassunhauskalle parodiallekin on paikkansa, mutta maksulliselta lehdeltä odottaisin informatiivistakin sisältöä.

                                                                       *** 

Arki jatkaa samaa rataansa. Treeniä ja luentoja, kirjallisuutta, kavereita, tv:tä ja musiikkia. Viime kuun treenisaldoksi jäi 17 treenikertaa, mikä alkaa lähestyä tavoitteeni mukaisia lukemia. Kovin numero tuo on moneen vuoteen kyllä, joten suunta on oikea. Mökillä käväisin toissa viikonloppuna, viime viikolla vuorossa oli ainejärjestön lautapeli-ilta eli pari hyvää peliä Munchkinia omalta osaltani. Lauantaina vietettiin erinomainen lauantai kaverin kanssa pleikkaria pelaillen, ja eilen olin roolipelaamassa parin vuoden tauon jälkeen. Oli todella jees, hyvä ja kokenut peliporukka yhdistettynä tarinankerrontapainotteiseen peliin takasi että päivä vierähti hetkessä ohi. Star Wars oli peliympäristönä myös hyvä kokemus, vaikka ei itselleni kovin tuttu olekaan. Valmistauduinkin pelipäivään katsomalla viikolla alkuperäiset kolme Star Wars-elokuvaa läpi, sillä olin nähnyt nuo viimeksi ala-asteella. Hyvin ovat aikaa kestäneet tarinansa osalta, efektit nyt ovat mitä ovat. Kelpo leffoja kuitenkin edelleen.

Mökkiä...

 
...pleikkaria...
...elokuvia ja roolipelaamista...

...ja kavereita.

Elämä ei siis pelkkää opiskelua ole nytkään ollut, eli onhan tämä nyt helppoa. Jos ruuvin kiristäminen opintojen suhteen jättää silti aikaa kaikelle yllämainitulle, on siitä suoriutuminen jo lähestulkoon liian helppoa. Olen viimeisen viikon oikeastaan kokenut suurta hyvänolontunnetta elämästäni. Opiskelijaelämä on oikeasti hyvin huoletonta aikaa. Saan paitsi ilmaisen koulutuksen, myös rahaa siitä että kehitän itseäni kokonaisvaltaisesti niin älykkäämmäksi, sivistyneemmäksi kuin tehokkaammaksikin ihmiseksi. Samalla opiskelija-alennukset mahdollistavat kaiken halvasta ruoasta halpaan kuntosaliin ja muihin liikuntapalveluihin. Saan tehdä töitä silloin tällöin, saan nostaa nollakorkoista lainaa. Ehdin nähdä kavereitani niin paljon kuin haluan, ehdin osallistua opiskelijaelämään aina kun siltä tuntuu, ehdin harjoittaa harrastuksiani kirjallisuudesta pelaamiseen. Vaikka harrastankin rakentavaa (ja joskus vähemmänkin rakentavaa, myönnän) kritiikkiä suurissa määrin, on syytä muistaa kuinka hyvin asiat suomalaisena ovat. Toivottavasti myös pysyvät.

Muutamat viime viikot suomalainen sotilasmusiikki on toiminut hyvin, ja linkataan vanha kunnon Vöyrin Marssi.

Chisu teki vuosien tauon jälkeen paluun, ja hänen uusi Polaris-albuminsa ilmestyi perjantaina. Avauskappeleestaan lähtien aivan huikea kokonaisuus, joten linkitänkin tähän tuon nimikkokappaleen:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti