maanantai 16. marraskuuta 2015

Ensimmäiset omat oppitunnit


Nelisen viikkoa harjoittelua Viikissä takana, eli puoliväli on saavutettu. Puolet omista tunneista on myös pidetty, ja hyvinhän nuo ovat menneet. Pidin nuo neljä oppituntia kahdeksasluokkalaisille, mikä tarjosi monipuolisesti haasteita harjoittelijalle. Varsinkin norsseissa käytössä olevat 75-minuuttiset oppitunnit luovat lisähaastetta, kun oppilaiden keskittymiskyky alkaa hajota loppua kohti melkoisesti. Itsekään en nykyään jaksa keskittyä luentoon puolta tuntia kauempaa intensiivisesti, joten ymmärrän hyvin. Tunnit kuitenkin olivat onnistuneita tästä huolimatta, onnistuin niin materiaalien, aikataulutuksen kuin sisällönkin puolesta, sain pidettyä kuria riittävästi sekä luotua hyvin kontaktin oppilaisiin, ja ennen kaikkea koen opettamisen mielekkääksi. Palautekin ohjaavalta opettajalta ja muilta harjoittelijoilta on ollut pitkälti positiivista. Viisi tuntia lukiota seuraavaksi edessä, ja se tarjoaakin sitten erilaisia haasteita. Näihin on vielä muutama viikko, missä ajassa keräilen vaadittavat muut tunnit kasaan ja hoidan muun muassa tutkimussuunnitelmani kuntoon.
Haastavinta ylivoimaisesti on itse tunnin sisällön suunnitteleminen, sillä täysin nollasta lähtevä suunnittelu tarkoittaa monituntista urakkaa. Yhteen 75:n minuutin oppituntiin voi kulua neljä tuntia suunnittelua, enkä ole muihin harjoittelijoihin verrattuna edes hitaimmasta päästä. Toisaalta, hyvin tehty ja suunniteltu tunti todennäköisesti toimii myös hyvin, ja tuottaa täten todellakin hyvän fiiliksen. On eri asia tehdä tuntisuunnitelma ja mennä heti seuraavana päivänä pitämään kyseinen oppitunti kaksikymmenpäisen lapsi/nuorisolauman eteen, jossa saat näet heidän reaktioistaan reaaliaikaisen palautteen, kuin kirjoitella jokin esseenpuolikas ja pistää se sähköpostilla jollekin etäiselle entiteetille, jonka kanssa et tule ikinä edes keskustelemaan siitä. Huonoa tuntia ei oikein edes kehtaa pitää, kun taas huonon esseen voi jossakin tilanteessa hyvinkin palauttaa. 

Marraskuinen auringonlasku.

Sotamuseonkin näyttelyn ehdin käydä katsomassa läpi.

Viime viikkoihin on mahtunut valtavasti tapahtumaa, melkeinpä enemmän kuin yleensäkin tähän varsin täyteen syksyyn. Viime viikolla oli kahdet pikkujoulut, ARU:n ja Kronoksen muodossa, minkä lisäksi kävin sotamuseossa sekä olin katsomassa niin Nightwishin kuin Turisaksenkin livenä. Nightwishin tuotannosta en oikein kuuntele muuta kuin Turusen aikaisia levyjä, joten tuttuja kappaleita ei montaa tullut, mutta show oli hyvä ja näyttävä, kaikin puolin viihdyttävä. Floor Jansen toimii ainakin livenä todella hyvin laulajana, eikä lauluäänessäkään monelle häviä. Ensimmäinen kerta kun tämän suomalaisen raskaan musiikin mammutin näin, ja oli kyllä näkemisen arvoinen. Turisaksen kohdalla puolestaan kyseessä oli jo seitsemäs kerta, mutta edellisestä oli kulunut sen verta monta vuotta että homma toimi todella hyvin. Metallikeikkojen energialataus on aivan erilainen kuin muissa genreissä, ja varsinkin hyvällä kaveriporukalla katsellessa tuollaiset ovat mitä erinomaisimpia kokemuksia. Nygårdin ja Vänskän lavapreesens on erittäin ammattimainen, ja onhan nyt artistin tuotanto niin täynnä hittejä ettei keikalla tylsää tule. Isot plussat encorena kuullusta Pet Shop Boysin It's a Sin-coverista, yllätti kyllä.

Nightwishin jäähallikeikka...

...ja Turisas Tavastialla.
Viime viikko oli tosiaan väkisinkin rankka kahden juhlaillan ja kahden keikan takia, mutta muuten rutiinit ja arki ovat pyörineet erittäin toivotusti. Tuollainen pitkä viikonloppu yhtä rientoa sekoittaa pakkaa hiukan, mutta nyt ollaan taas takaisin tasapainossa. Loppukuu onkin sitten hyvä viettää vähän rauhallisemman ohjelman parissa.
Tänä syksynä olen osannut suuresta ohjelmamäärästä huolimatta ottaa rennosti siinä mielessä, että kaksi asiaa priorisoin ylitse muiden: unen ja treenin. Kun vähän karsii “pakollisia” tehtäviään niin näille kahdelle löytyy kyllä koulun, sosiaalisen elämän ja harrastusten edellekin aikaa. Tätä nykyä ei ole niin samalla tavalla asioita mitä kotona pitäisi saada aikaiseksi, ja vaikka jonkinasteinen kiire monina päivinä onkin, ehtii kotona hyvin levätäkin. Nyt, pimeyden ja kaamoksen alkaessa tämä on ollut ajankohtainen huomio. Yleensä talvi on varsinkin väsymyksen osalta todella rankkaa aikaa, kun yrittää pyörittää kaikkein kiireisimmillään olevaa arkea samalla kun luontaisesti väsyttää eniten. Samalla kärsii treenit ja ruokavalio, ja sitä myötä myös energiatasojen tippuessa yleinen jaksaminenkin. Nyt marraskuussa kun on tuntenut kaamosväsymyksen ensi oireet vahvana, on ihan suosiolla alistunut sille ja antanut keholleen aikaa nukkua. Pimeyttä ja väsymystä vastaan taistellessa tärkeintä on yksinkertaisesti nukkua paljon, ja muuten huolehtia energiatason riittävyydestä. Treeni luonnollisesti auttaa tähän.

Viime viikkoon ei yksinkertaisesti mahtunut neljää treeniä enempää, mutta muuten hyvä meininki on jatkunut. Pari viikkoa takaperin oli kuuden treeninkin viikko, ja tuo treenin monipuolisuus on kyllä hyvä asia. Voimaharjoittelu on kaiken perustana, mutta riittävästi aerobista/yleiskuntoa siihen ohelle on aivan yhtä tärkeää. Sähly on hauskanpitoa, mutta kyllä siinä hikikin tulee. Kronoksen sarja on alkanut kahdella tappiolla, mutta nuo jokaviikkoiset vuorot Konalassa ovat sujuneet hyvin. Kuntonyrkkeilyä on nyt tämänpäiväisen jälkeen jäljellä yksi kerta, ja tuon tilalle pitää koittaa saada nykyistä säännöllisemmin sparrauskertoja. Harjoittelun tulisi ennen kaikkea realisioitua kykynä puolustaa itseään / pärjätä tositilanteessa mahdollisimman hyvin, ja voimaharjoittelu ilman itsepuolustus-/kamppailuharjoittelua ei pitkässä juoksussa paljoa auta.

Ammunnoista mainittakoon, että tällä viikolla tulee jo kymmenes pistoolivuoroni kohdalle. Yhtä vaille kaikissahan noissa on tullut käytyä, ja hyvin maistuu edelleen. Eri ampumavastaavilla on erilainen ote ammuntoihin, ja välillä ihmiset tuovat omia aseitaan joita pääsee testailemaan, joten aivan samanlaisia kerrat eivät koskaan ole. Samalla oma tekniikka kehittyy ja hioutuu hiljalleen paremmaksi ja paremmaksi. Syksyn kilpasarjassa ammuin tuloksen 87, johon olen tällä kokemuksella tyytyväinen. Tiedän kuitenkin että 90:n ylittäminen on aivan realistinen tulos, johon tulee tähdätä. Ensi vuonna ARU:lla on luvassa yhtä sun toista mielenkiintoista tapahtumaa, ja aktiivisena näissä mukana ollaan.

Ammunnat alkavat sujumaan.

Paluu pelipöydille on vihdoin tapahtunut kaikessa komeudessaan. Toissa viikonloppuna oli aikaa perinteiselle koko illan Trivial Pursuit-sessiolle, kuten myös yhdelle KMV-pelille. Viime viikonloppuna puolestaan palasimme Mordheim-kampanjamme pariin puolen vuoden tauon jälkeen, ja aivan yhtä maistuvaahan se oli kuin ennenkin. Itselleni tärkein ja merkittävin oli kuitenkin eilen kahdeksan tunnin sessiolla käyntiin polkaistu roolipelikampanja, jossa toimin itse pelinjohtajana seitsemälle pelaajalle. Ropetaustani kattaa yli puolet elämästäni, aloitettuani peräti ala-asteen puolella, ja suurin osa ajasta on kulunut nimenomaan pelinjohtajan ominaisuudessa. PJ:n hommat oikeastaan tiivistävät kaiken mistä pidän: luovuus, organisointi, suunnittelun tärkeys, vastuu ja viimeinen sana asioihin. Samalla se on kaikista sosiaalisten pelien muodoista ehkä vahviten riippuvainen hyvästä peliporukasta, ja ilokseni voin todeta että eilinen porukkamme oli kirkkaasti paras millä olen pelannut. Viisi historianopiskelijaa ja kaksi takavuosien luottopelaajaani toimi käytännössä juuri niin hyvin kuin toivoinkin, eikä edes porukan laajuudesta aiheutunut haittoja. Tästä se lähtee, ja toivon tälle kampanjalle pitkää ikää.
Pelinjohtajan duuni on itse asiassa joiltain osin sama kuin opettajankin: paljon taustatyötä jota muut eivät tee, mutta hyvin tehty pohja realisioituu käytännössä tuottaen koko ryhmälle mielekästä ajanvietettä ja hyviä kokemuksia. Hyvin tehty duuni tuottaa aina hyvän fiiliksen itse tekijällekin, eikä tuon kampanjan aloitukseen vaaditut muutamat kymmenet työtunnit tuntuneet enää missään nähtyäni pelaajien viihtyvän hyvin.

Trivial-ilta...

...ja Mordheim-päivä.

Siitä vähästä ajasta mitä kotona ehdin viettää on kulunut ihan kiitettävä osa kirjallisuuden parissa. Luin tuon Bernard Cornwellin The Saxon Storyn osat viisi ja kuusi, Palava Maa ja Kuninkaiden Kuolema, saavuttaen näin tähänastisen sarjan päätöksen. Englanniksi osia on kuitenkin kolme lisää, olisikohan kymmenskin osa ollut tulossa, joten tätä saakin sitten lukea. Suomentamista odottellessa, muuta osat suomeksi omistavana on tietysti pakko lukea sarja loppuunkin samalla kielellä.
Päästyäni tuon projektin loppuun aloitin seuraavan jonossa kauan olleen, kaikkien aikojen suomiklassikon Täällä Pohjantähden Alla- trilogian lukemisen. Ensimmäisen osan luin joskus lukiossa pakollisena, mutta syystä tai toisesta en jatkanut loppuun asti. Nyt ensimmäinen osa on kohta luettuna loppuun, ja Linnaa ei kyllä voi liiaksi kehua. Suomalaisen sielunmaiseman tavoittamisessa ylivoimaisesti paras kirjailijamme.

Battlestarin jälkeinen tyhjyys vaikuttaa edelleen, enkä ole aloittanut mitään uutta sarjaa. Noin massiivisen vaikuttava sarja vaatii sulattelua ja suorastaan ansaitsee hetken rauhaa ympärilleen, ennen kuin siirrän huomioni seuraavaan. Yhden hyvän elokuvan tosin katselin, kun muistin etten ollut nähnyt yläastesuosikkini Sin City jatko-osaa. A Dame to Kill For oli aikalailla täsmälleen samaa kuin Sin Citykin, niin hyvässä kuin pahassa, ja pidin sitä viihdyttävänä. Sarjakuvamainen ote ja liioiteltu väkivalta eivät ole yhtä cool kuin ollessani viisitoista, mutta toimivat tässä tapauksessa edelleen katsomisen arvoisesti.

Nightwish - Ever Dream 
Pet Shop Boys - I Want a Dog 
Turisas - The March of the Varangian Guard 
Eluveitie - A Rose for Epona 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti