torstai 17. joulukuuta 2015

Syyslukukausi: done


Syyslukukausi vuosimallia 2015, kolmas laatuaan yliopistourallani, oli kahdesta keskeisestä syystä varsin poikkeava edeltäjistään. Ensinnäkin, lopetin vakituisen työnteon elokuuhun. Tämä tarkoitti että saatoin keskittyä pelkästään opiskeluun, niin että vapaa-ajallekin jäi hyvin tilaa, johtaen henkisen hyvinvoinnin selvään lisääntymiseen. Toiseksi, koko syksyni, kuten myös tuleva kevääni, kului pedagogisten opintojen parissa. Pelkkää sivuainetta siis kokonaan, ja sisällöllisesti hyvinkin erilaista tavaraa kuin aikaisemmat vuodet humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan parissa.

Syksystä jäi käteen kasvatustieteen perusopinnot kokonaisuutena, eli 25op, kuten myös kaksi maisterivaiheen kurssia, nostaen yhteispisteet lukemaan 31op. Tämä on pistemäärällisesti vähiten mitä olen kahden periodin ajassa yliopistolla tehnyt, mutta pedagogisten opintojen rakenne on senlaatuinen, ettei se salli aivan älyttömästi muita opintoja ohelle. Tein tietoisen ratkaisun keskittyä yksinomaan näihin, eikä se huono ollut – viimeiset neljä kuukautta ovat olleet kaikin puolin erinomaista aikaa elämässäni, eikä vähiten siksi että aikaa on ollut muullekin kuin opiskelulle.

Aindedidaktiikan perusteet on yhdeksän pisteen kokonaisuus, joka sisältää viisi eri kurssia. Yleisdidaktiikka oli yhden pisteen verkkotentti, josta ei juuri ole sanottavaa – en lukenut kirjoja ja sain kolmosen, perus ympäripyöreää pölinää siis. Kouluun tutustuminen oli tuo kolmipäiväinen jakso Ratakadulla, josta tännekin mainitsin – harjoittelun esiaste, jossa käytiin seuraamassa kymmenkunta oppituntia. Erittäin mielenkiintoista tuolloin ennen harjoittelukokemusta, ja herätti paljon ajatuksia. Ainedidaktiikan luennot ja ryhmät olivat oikeastaan yksi iso kokonaisuus, josta kuusi pistettä tulikin. Käytännössä nämä olivat sama asia, sillä niitä kumpaakin veti erinomainen yliopistonlehtori Löfström (“kollegat!) osittain samalle ryhmällekin. Suurin osa luennoista millä kävin koostui ainedidaktiikasta, sillä niitä oli kolmisenkymmentä, läsnäolopakolla. Sisällöllisesti perehdyimme aineenopettamiseen niin abstraktilla kuin käytännön tasolla, ryhmätöissä tehden erilaisia opettamiseen liittyviä pienprojektejakin. Ainoa kurssi mikä ei herättänyt halua repiä hiuksiaan päästään, joten kyllä tätä jonkinasteisena valopilkkuna voi pitää, vaikka ei nyt aina mitään riemujuhlaa ollutkaan. Lopulta kokonaisuuden viimeisteli reflektio, jossa kirjoitin vain esseemuodossa ajatuksiani harjoittelun jälkeen opettamisesta ja sen haasteista.

Kehitys- ja oppimispsykologia oli peruspsykologiaa, suunnilleen lukiotasoista, painopisteenään oppiminen. Koostui luentosarjasta, jolla en juuri käynyt, pakollisista pienryhmäluennoista joissa istuin tuskastumassa, sekä noin nelisataasivuisesta tenttikirjasta, joka oli jopa ihan kohtuullista luettavaa. Tavallaan ihan hyödyllinen kurssi, kirjan osalta ainakin, mutta olisi voinut kirjatenttinäkin hoitaa. Eniten tässä söi tenttimuoto, jossa piti ensimmäisenä osata selittää kuusi termiä ulkoa, jotta koko tentti edes arvosteltaisiin. Erittäin iso kasa hylsyjä siis, itse toki raavin kolmosen. On hyvin kyseenalaista, että kurssi joka painottaa tutkivaa oppimista ja laajoja kokonaisuuksia triviaalitiedon sijaan käyttää silti suoritusmuotonaan nimenomaan triviaaleista triviaalisinta tenttiä.

Erityisyyden ja moninaisuuden kohtaaminen oli ylivoimainen inhokkini, kuten jo kesällä uumoilin. Monikulttuurisuuskasvatus, erityispedagogiikka ja pienryhmäseminaari olivat kaikki todellista pakkopullaa. “Suvaitsevaisuus” on nyt muodissa, ja se näkyy. Ihan ihmeellistä opetusta, hyysäystä ja kukkahattuilua joka tuntuu olevan hiukan irtaantunut todellisuudesta. En juuri käynyt luennoilla, en lukenut tenttikirjoja ja silti ironisesti sain tästä kokonaisuudesta nelosen, syksyn parhaan arvosanani. Kertonee paljon siis sisällöstä. Tentissä löytyi mm. kysymys: “Onko rasismi suvaitsevaisuuden vastakohta? Kyllä / Ei”. Tervetuloa Helsingin Yliopistoon vuonna 2015!

Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet oli hyvin perustason jargonia kvantitatiivisista ja kvalitatiivisista tutkimusmetodeista. En käynyt luennoilla, lukaisin kirjan läpi ja otin kolmosen. Ei hirveästi jäänyt käteen. Oli kunnia olla kurssi, jolla en jaksanut istua edes ensimmäistä luentoa loppuun asti.

Äskeisen ohella Opettaja työnsä tutkijana osa 1 kuuluu maisterivaiheen opintoihin. Seminaarimuotoinen kurssi, jossa aloitetaan sivuainekandin suunnittelu, ja ainoana työnä tuossa oikeastaan olikin tutkimussuunitelman tekeminen. Ihan ok, melko vaivatonta, ei vain aiheena itseäni sytyttävin – sivuainekandi tuntuu aikalailla pakolliselta pahalta sekin. En käyttäytymistieteellisessä pääaineopiskelijana opiskele ihan syystä.

Perusharjoittelu lohkaisikin sitten toisen periodin kokonaan, kahdeksan viikkoa kului Viikin normaalikoulussa. Pidän edelleen työmäärältä perusharjoittelua kohtuuttomana suhteessa siitä tuleviin opintopisteisiin; vain seitsemän pisteen eteen nähty yli sata tuntia duunia on enemmän kuin lähestulkoon missään muussa opintosuorituksessa. Sisällöllisesti se oli kuitenkin kandiseminaarin ohella luultavasti ansiokkain opintojakso kahden ja puolen vuoden aikana. Mikä edistäisi opettajan oppimista työhönsä paremmin kuin itse opettaminen? Yhdeksän pidettyä omaa oppituntia, kaksikymmentäkaksi seurattua, yhdeksän seminaaria ja kaksikymmentäkuusi erinäköistä pienryhmä- tai ohjaustuntia. En tiennyt lainkaan mitä odottaa omalta opetukseltani, tai edes koululaitokselta tänä päivänä, aloittaessani harjoittelun (tai auskultoinnin, kuten sanotaan). Opin suunnattomasti opettamisesta, tuntien suunnittelusta, erilaisten nuorten kanssa toimimisesta, koulusta työyhteisönä sekä ennen kaikkea itsestäni opettajana. Harjoittelun pohjalta voin todeta, että olen oikealla alalla, ja olen jopa kohtuullisen hyvä työssäni. Osaan ottaa kunnolla kontaktin oppilaisiin, olen helposti lähestyttävä, tietotasoltani pätevä, valmistaudun huolellisesti tunteihin ja panostan materiaaleihin, pyrin luomaan monipuolisia tehtäviä enkä ole liian kuiva. Matka on pitkä aidosti meritoituneeksi opettajaksi, mutta perusharjoittelun perusteella uskallan odottaa onnistumisia. Omat oppitunnit, tietystä stressaavuudestaan huolimatta, olivat yksi siisteimpiä asioita mitä olen yliopistolla tehnyt. Haastetaso oli korkea, mutta itsensä haastaminen on kehityksen edellytys, ja rakastan haasteita. Esiintyminen on myös asia mistä todella nautin loppupeleissä, joten harjoittelulle kaikkiaan kyllä iso plussa.

Kokonaisuutena voisi tiivistää, että käyttäytymistieteellinen tiedekunta harjoittaa ihmeellisiä muutaman pisteen kursseja, joista suurin osa on sisällöltään tyhjänpäiväisiä ja aiheuttaa liikaa turhaa työtä. Perusharjoittelu oli kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista asioista mitä olen yliopistolla tehnyt, juurikin konkretiansa ja erilaisuutensa vuoksi. Pedagogisiin opintoihin kuuluvana kuriositeettina syys- ja kevätlomia ei ole, mikä asettaa tietyt haasteet – suoraan tenttiviikolta hypätään harjoitteluun, eli neljä kuukautta yhteen putkeen opiskelua. Myös talviloma on kahta viikkoa lyhyempi kuin muilla. Onhan se nihkeää, mutta toisaalta pitkä kesäloma kuittaa aika paljon. Ei tämä liian rankkaa ainakaan ole. Sivuaineen keskiarvokin on kolmonen, joka on todelliseen panostukseeni nähden jees arvosana. Kertoo toisaalta myös sivuaineen sisällöllisestä kiinnostavuudesta, kun muut aineeni ovat vitosta ja nelosta. Harjoittelua ei ikävä kyllä arvosteltu, olisi varmasti nostanut kokonaisuutta.

Rehellisyyden nimissä on mainittava, että syksyni opiskelujen parissa oli kyllä viihtyisä kaikista turhista kursseistaan huolimatta. Vaikka pidänkin kirjatenttimistä opiskelun kannalta tehokkaimpana ja helpoimpana muotona, oli todella mukavaa vaihtelua istua päivästä toiseen luennoilla kavereiden kanssa ilman että tarvitsi juuri kotona lukea mitään. Tyhjänpäiväiseltä luennolta toiselle hyppääminen kävi toisinaan lähes työstä, mutta muutaman hyvän kaveruksen porukalla jaksoimme hyvin. Harjoittelussakin samat kaverit olivat samassa koulussa, mikä toi huomattavaa lisäboostia jaksamiseen. Hauskempaa katsella kaverin tunteja kuin tuntemattomien. Hyvä yhteisö kyllä auttaa kaikessa ja tekee arjesta huomattavasti viihtyisämpää, kiitos siis teille kolmelle syksystä.

Tuore filosofian kandidaatti kuittaa, tammikuussa jatkuu maisterivaiheen opinnoilla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti