sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Tyytyväistä talvea


Useampi viikko sydäntalvea takana, eikä talven perinteinen negatiivisuus ole muutamaa heikkoa hetkeä lukuun ottamatta päässyt iskemään. Lumi on / oli aivan ok eikä häiritse, eikä pimeyskään ole painanut niin pahasti kuin yleensä. Tammi- ja helmikuu ovat aina olleet ne vaikeimmat itselleni jaksamisen osalta, ja vaikka se on nytkin näkynyt muutamana päivänä, on elämä niin mielekästä ettei talvikaan kokonaiskuvaa haittaa. Päinvastoin, neljä vuodenaikaa on Suomen suurimpia rikkauksia, ja kunhan ne pahimmat pakkaset leudontuivat, on tässäkin ehdottomasti puolensa.
Viime viikko oli vielä ns. lomaa, hoidin lähinnä sotamuseon yli kymmensivuisen näyttelyanalyysin vietettyäni tuolla yhden päivän. Kuuden urheilusuoritteen viikko jälleen, mukaanlukien kuukausien tauon jälkeen Kronoksen sählypelikin. Lenkilläkin oli leppoisampaa kun ei pahat pakkaset enää olleet. Viikottaiset pistooliammunnat alkoivat joulutauon jälkeen, ja SRA-kurssin teoriaosuuskin oli ja meni. Yhden Trivial Pursuit / xbox-illan ehti viettää ja kavereita pari kertaa nähty kummallakin viikolla. Pari kovaa pakkaspäivää tosiaan meinasivat horjuttaa mielialaa, mutta nopeastihan tuo ohi meni. Tällä viikolla palasinkin sitten luentojen pariin, 08 – 12 joka päivä. Vaikka seiskalta herääminen onkin haasteellista, tuo se myös hyvää rytmiä päiviin, ja jättää loput päivistä vapaaksi. Niin ikään kuuden treenin viikko, mukaan lukien toinenkin yliopistosarjan sählypeli, sekä tärkeimpänä tauon jälkeen paluu sparraamaan. Erittäin jees. Viikkoon mahtui myös mm. useampi ARU:n kokous sekä Ateneumin valokuvanäyttelyssä käynti.

Vanha kunnon Trivial.

Kolmetoista viikkoa edessä ennen lomaa. Varovainenkin projektio tulevasta kolmesta kuukaudesta näyttää kiireiseltä, niin koulutöiden, kovan treeniohjelman kuin muutaman niin kutsutun “ekstra-curriculum”-aktiviteetin myötä, mutta otan sen kaiken avosylin vastaan. Kolmetoista viikkoa menee ohi suorastaan sormia napsauttamalla kun on mielekästä tekemistä, ja ne vähemmän mielekkäät (luennot) menevät siinä sivussa. Sitten ollaankin jo levottoman pitkän kesäloman luona, joka tänä vuonna tarjoaa laajan kirjon mitä fantastisimpia aktiviteetteja. On oikeastaan melko ihanteellista, etten silti edes kaipaa kesää tai tuota lomaa, sen verran hyvin viihdyn arkeni keskellä. Jos ihminen elää viikonloppuja tai lomaa varten, mitä se sellainen elämä on? Arjesta pitää tehdä itselleen mielekästä, niin että jokainen päivä on hyvä päivä. Olosuhteista huolimatta, sillä asia on paljolti kiinni asennoitumisesta. Aiheesta lisää luultavasti ensi kerralla.

Gradun varovainen aloittelu on edennyt muutaman askeleen. Kävin tapaamassa erästä HY:n tutkijaa, joka on varhaiskeskiajan Irlantiin perehtynyt, ja potentiaalisia kirjavinkkejä tuli iso kasa. Olen kohtapuoliin saanut ensimmäisen teoksen luettua muistiinpanoineen, tuon arkeologian tiiliskiven, ja jonkunnäköinen karkeanhämärä hahmotelma työnimestä on muodostunut mieleen. Ennen kaikkea iso kasa kysymyksiä on noussut esiin, mikä on vain ja ainoastaan positiivista: löytyi niihin vastauksia tahi ei, ovat ne oleellinen osa itse tutkimustyötä.
Tuon tapaamisen ja nyt alkutekijöissään olevan laajemman akateemisen työn myötä olen ajautunut miettimään potentiaalista tutkijanuraa tarkemminkin. Yliopistollehan tulin opettajankoulutuksen vuoksi, mutta viimeisen vuoden sisään ajatus mahdollisista jatko-opinnoista on alkanut elää vahvasti. Ainakin on opettajan paperit pohjalla, ja niitä hommia voi aina tehdä. En kuitenkaan aio tyytyä vain siihen. Suomen nykyisten koulutusleikkauksien keskellä en ainakaan täysipainoista akateemista uraa pidä taloudellisesti vakavasti otettavana realiteettina, mutta jossakin määrin haluaisin kyllä kontribuoida tuollekin kentälle. Illuusioita tutkijan arjesta ei kyllä ole, hirveä määrä työtä epävakaalla rahoituksella ja epävarmoilla tulevaisuudennäkymillä, mutta kyllä se silti kiinnostaa. Haastetta riittää jossei muuta. Muutenkaan raha ei motiivina ole minulle minkäänlainen, kunhan perustoimeentulo on turvattu. En humanistisella alalla olisi jos rahan perässä olisin...Tulen hakemaan maisteroitumisen jälkeen jatko-opinto-oikeuksia, mutta katsotaan mihin se tie sitten vie. 

                                                                         ***

Sain luetuksi Jens Lapiduksen uutukaisen, STHML Delete. Kirja on jatkoa VIP-Huoneelle, jonka niin ikään luin ilmestyttyään. Ilmeisesti trilogia tässäkin kyseessä, ja Tukholmassa liikutaan edelleen. Luettuani kesällä tuon Lapiduksen kivijalan, Stockholm Noir-trilogian, oli mielekästä palata samoihin ympyröihin. Paljoa yhteistähän näille kahdella trilogialla ei ole, mutta tarkkaavainen lukija voi bongata ainakin muutaman maininnan edellistrilogian hahmoista. Ensi alkuun STHML oli vaikea. Syy oli sama kuin yleensäkin kesken olevissa sarjoissa: et enää muista täydellisesti edellisen osan kuvioita ja tunnetiloja, yksityiskohdat ovat parissa vuodessa hämärtyneet. Yleensä luenkin sarjat vasta ilmestymisensä jälkeen, joutui sitä odottamaan kuinka kauan tahansa, ja Lapidus onkin iso poikkeus tästä. Toinen häiritsevä asia oli huono käännös, joka näkyi poikkeuksellisen suurena kirjoitusvirheiden määränä. Tuntui, että on kiireellä käännetty. Yhtä kaikki, kun Lapiduksen tarinankerrontaan ja tyyliin lopulta kirjan puoliväliin mennessä pääsi taas sisään, oli kirjaa vaikea laskea käsistään. Hänen pelkistetty, lyhyistä virkkeistä muodostettu tyylinsä, joka pursuaa populäärikulttuuriviitteitä ja slangisanastoa on omintakeinen, mutta erittäin toimiva kun siihen tottuu. Kuten kesälläkin totesin, Lapidus myös leipätyönsä kautta todella tuntee Tukholman alamaailman ja sen toimintatavat, kuten myös lakimaailman. Kirja sijoittuu myös aivan parin vuoden sisään, mikä on harvinaista ainakin omassa lukemassani kirjallisuudessa. Kokonaisuutena hyvä, miellyttävä ja selkeä teos, joka jää täysin auki taas jättäen ratkaisut kolmanteen kirjaan. Vain muutamassa kohtaa liikuttiin hiukan epäuskottavuuden rajapinnoilla, mutta ei Lapidukset mitään Bond-meininkiä ole. Jatkoa odotellessa.

Katsoin loppuun kolmannen Hobitin ekstramateriaalit, ja ne melkein pehmentävät mielikuviani kyseisestä elokuvatrilogiasta. Koko kuusiosainen Keski-Maan filmatisointi on kyllä elokuvahistoriassa uniikki kokonaisuus, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tästä onkin hyvä jatkaa Taru Sormusten Herrojen pariin, ensi viikolla olisi tarkoitus katsoa nuo marathonina, ja sitten kun ehtii niin lukea uusiksi. War of the Ringiä pelasimme taas pitkästä aikaa eilen, ensi kertaa maalattuna versiona. Keski-Maa roolipeli pyörii myös edelleen, harvakseltaan mutta tasaisin väliajoin. Ei professori Tolkienin tuotoksista irti pääse.



War of the Ring.

Aivan asiasta toiseen, tuumin että voisi olla paikallaan analysoida hiukan asumistani. Reilun vuoden verran olen nyt asunut HOAS:in hotellissa, ja oleellinen kysymys kuuluu: kumpi oli parempi asunto, tämä vai ensimmäinen yksiöni?

Objektiivisesti tarkatasteltuna kysymys on helppo: yli 250e halvempi vuokra, kolmannes enemmän neliöitä ja tilaa sohvalle, koskematon asunto ja jopa laminaattilattia. HOAS voittaa. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Punavuoreen liittyy hyvin paljon sentimentaalisuutta, ja pitkin vuotta olen kaivannut takaisin etelän sydämeen. Paitsi että Punavuoreen liittyy siellä asutun vajaan seitsemän vuoden ajalta mittava määrä muistoja, on se myös selvästi persoonallisempi alue. Hermannia vaivaa tietty sieluttomuus, enkä oikein ole löytänyt minkäänlaista alueen ominaisfiilistä. Ehkä asiaan vaikuttaa myös asunnon sijainti paljon kuljetun rantatien varrella: se tuntuu olevan vain kulkureitin varrella Arabian ja Kalasataman välissä, ilman että sillä itsellään olisi suurempaa funktiota. On tosin mainittava, että jokaviikkoisten lenkkien myötä olen alkanut kiintyä vahvasti Arabian rantaan / Toukolaan ja Vanhankaupunginniemeen, joten ehkä tässä toivoa on. Punavuoressa on autenttista fiilistä, enkä nyt viittaa mihinkään kuplassaan eläviin hippeihin, vaan kaupunginosan historialliseen tunnelmaan. Tunnepohjalta Punavuori voittaisi nykyisen lokaation yhdeksän kertaa kymmenestä. Ei Heru huono ole, kulkuyhteydet keskustaan ovat oikeasti hyvät, ja muutenkin ympärillä on varsinkin kesällä auenneen Lidlin myötä kaikki mitä ihminen tarvitsee. Punavuori on itse asiassa kulkuyhteyksiltä vähän syrjässä kaikesta muusta kuin kävelyetäisyydellä olevasta keskustasta, joten liikkumisen kannalta nykyinen on jopa parempi sijainti. Asunto on kiva ja ihan kodikaskin niin pitkälti kuin laitosasunto sitä voi olla, mutta nostalgisoin silti Punavuoren asunnon perään säännöllisesti. Lisäksi peräti kolme ystävääni on muuttanut viime aikoina alle kilometrin säteelle vanhasta asunnostani, taannoin siinä ei ketään vielä oleillut. Ei tässä silti valittamista ole, tämä osoite ei muutu mihinkään ennen valmistumistani. Sitten katsellaan jos tulotaso sallii paluun henkisille kotiseuduille, jos mielialat eivät ole siihen mennessä muuttuneet. Vielä reilu vuosi lisää tässä voi muuttaa näkemystä.

Pistetään tähän loppuun nyt juuri valmistuneet ensimmäiset kaksi Empire-armeijani täyttä unittia. Megaprojekti on käynnistynyt. Tämä tulee lähestulkoon varmasti olemaan viimeinen täysimittainen armeija jonka maalaan, ja se näkyy panostuksen määrässä. Yksityiskohtien ja hienosäädön taso aivan rivimiehillä – joita nämäkin ovat – on korkeampi kuin koskaan ennen.

Tämän vuoden ensimmäiset 20 figua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti