sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Arjen filosofiaa


Helmikuu on soljunut pian puoleenväliin melko tummanpuhuvissa säissä, perinteinen Suomen talvi iski taas parhaimpansa kehiin ja päivistä riippuen kahlataan loskassa tai sateessa. Melko pitkälti opiskelun parissa on mennyt viimeiset kaksi viikkoa, keskustassa on saanut oleilla pitkälti. Luennot rullailevat omalla painollaan eteenpäin, tuttuun tapaan melko rutiininomaisesti. Hyvin on jaksanut istua, kaksi viikkoa enää jäljellä tämän lukuvuoden luentoja ja pedagogisia opintoja. Harjoittelu alkaa maaliskuussa, ja sen ohelle jää vain tuo sivuaineseminaari. Harjoittelupaikaksi varmistuikin juuri Viikki, eli tutuissa maisemissa saa jatkaa.

Erinäköiset pienehköt koulutyöt ovat työllistäneet luentojen ohella, joskin pääpainoni on ollut gradulukemisessa. Kaksi teosta on käyty läpi ja paljon hyvää ajatustyötä nyt jo kasassa, osa paperillakin. Myös viimeisen valtsikan kurssin, eli urbaanisosiologian tentin kirjallisuus on aloitettu maltillisesti. On kyllä myönnettävä, että hiukan väsyneet kaksi viikkoa on ollut, varsinkin noiden kasin aamujen takia, eikä ihan sataprosenttisella latauksella ole saanut paahdettua. Ihan hyvää tulosta kuitenkin tullut, ja monipuolisesti aktiviteetteja. Viime viikolla oli viiden reenin viikko, kävin katsomassa Tarantinon uutukaisen Hateful Eightin leffateatterissa, kahdet ammunnat joista toinen pistooli-SRA:ta, päälle rento viikonloppu Lord of the Rings Extended marathonin (11.5h ilman taukoja!) ja ekstrahyvin sujuneen ropetuksen parissa. Tällä viikolla vedin tarkoituksellisesti kevyemmän, palauttavan reeniviikon kolmen suoritteen muodossa, illallinen Jääkärihuoneella, parit ammunnat, duunivuoro ja kohtuullisen paljon erinäköisiä kotihommia. Pari iltaa on mennyt ihan kotona chillaillessa. 

LotR Extended marathon ja asianmukaiset eväät.

Katselin tuossa yhden sarjan pois päiväjärjestyksestä taasen. Tällä kertaa vuorossa oli jälleen yksi Netflix Original, Sense8. Kahdentoista jakson tuotantokausi, viime vuonna julkaistu. Sen enempää sen hyvin moniulotteiseen synopsikseen menemättä, on kyseessä lopulta puhtaan psykologinen sarja, joka rakentuu uskomattoman kärsivällisesti henkilöhahmojen sielunmaiseman varaan. Päähahmoja on myös peräti kahdeksan, joten aivan tyypillinen sarja ei ole. Aivan joka elementille en lämmennyt, mutta hienoa nähdä perinpohjaista hahmonrakennusta ja moniulotteisuutta näennäisen vähätapahtumaisessa sarjassa. Netflix selvästi takoo rahaa kun uskaltavat ottaa pienimuotoisia riskejäkin tuotannossaan, tämä sarja ei tosiaan ole kaikille. Nyt onkin sitten tarkoitus pysytellä poissa sarjojen katselusta niin kauan että kaikki kevään koulutyöt on tehty, eli pari kuukautta.

Muutaman leffan katselin myös, ja tuo Hateful Eight ansaitsee kyllä kehut. Tarantinon edellinen, Django, ei ollu hirveän vahvasti mieleeni – elokuvana okei, Tarantinoksi luultavasti surkein. Siksipä en hirveästi uutukaiselta odottanut, mutta niin se vain iski todella puun takaa ja pääsi omalla Tarantino-listalla todella korkealle. Tarantino käyttää tässä juuri vahvuuksiaan, eikä lähde rönsyilemään niiden ulkopuolelle tai tavoittelemaan kuuta taivaalta. Selvästi hänen vahvin elementtinsä on dialogi, jota rakennetaan jopa lähestulkoon pitkäveteisen realistisesti ja näennäisen turhasti. Tämä luo kuitenkin syvän immersion ja – jälleen kerran – vahvat henkilöhahmot, jotka todella jäävät mieleen. Hahmojen omintakeisuus, värikkyys ja syvyys on rekursiivinen teema hänen tuotannossaan, ja Hateful on napakymppi tältäkin osin. Hahmojen kohtuullisena pysyvä määrä edesauttaa asiaa tietysti, kuten myös hyvin rajattu ympäristö. Monet ovat valittaneet elokuvan muuttuvan huonoksi erittäin spatiaalisesti rajoittuneen miljöönsä johdosta, mutta itse näen sen vain vahvuutena. Ei ole helppoa pitää katsojan mielenkiintoa yllä pienessä tilassa, ja paitsi yksityiskohtien myös tunnelmanluonnin merkitys korostuu. Kaiken sinetöi mahtava soundtrack, joka painottuu Ennio Morriconen tuotoksiin. Tiivistettynä, tunnelmaltaan ihka aito kympin Tarantino.

Hateful Eight yllätti erittäin positiivisesti.

Viime kerran aiheesta jatkaen, arkeni on todellakin ollut jo pitkään parempaa kuin luultavasti koskaan – en kiistä etteikö se olisi jo vuosikaudet ollut rutiinitasoltaan mielekästä, mutta viimeisen puolen vuoden sisällä se on ottanut silti selkeitä kehitysaskelia, viimeisimpänä nyt vuoden vaihduttua. Miksi puhun usein arjesta? Arki on ihmisen tyytyväisyyden, onnellisuuden ja mielekkääksi koetun elämän perusta. Ihminen ei voi elää vain viikonloppuja tai lomia varten, se on helppo tapa kuluttaa itsensä loppuun. Arki heijastelee ihmisen perimmäistä asennetta, maailmankuvaa ja tapaa tehdä asioita paljon paremmin kuin yksittäiset, kontekstin ulkopuolella olevat tapahtumat. Arki määrittelee, kuka olet ja mitä saat aikaiseksi elämässä. 
 
Mikä sitten on keskeistä hyvälle arjelle? Itsensä haastaminen ja suunnitelmallisuus. Mukavuusalueeltaan poistuminen on edellytys kehittymiselle, ja jatkuva itsensä haastaminen sekä elämän selkeä tavoitteellisuus ovat tae kehitykselle. Tuskin mikään tuottaa samaa tyydytystä kuin onnistunut, pitkäjänteinen itsensä ylittäminen missä tahansa asiassa. Siinä kohti kun alkuun vaikean tai haastavan, lähes ylitsepääsemättömältä tuntuvan asian huomaa sulautuneen osaksi normaalia arkea ilman että sitä enää tietoisesti ajattelee muita erityisemmin, voi todella olla tyytyväinen itseensä. Muistakaamme kuitenkin aina, että tyytyväisyys on kehityksen jarru: liian tyytyväinen ei saa olla, vaan aina portaalle kivuttuamme on luonnollista tähytä jo seuraavalle. Mitä korkeammalla tavoitteet ovat, sitä enemmän luultavasti saavutat, vaikka et aivan tavoitteeseesi asti yltäisikään. Aim high.
Merkittävää on myös kontrolli. Ihmiset jotka kokevat elämänsä epätyydyttäväksi eivät yleensä ole kontrollissa omasta elämästään, ja tämä johtuu usein myös aivan heistä itsestään. He ovat matkustajia, eivät kuskeja, siirtyen epämääräisesti asiasta toiseen ilman selkeää kontrollia saati suunnitelmallisuutta. Maailmankaikkeus ei kuitenkaan ole meille mitään velkaa. Jos elämässä jotakin haluaa saada aikaiseksi, se pitää itse tehdä – ei kukaan ole täällä ojentamassa meillä vapaalippuja mihinkään. Oli kyse pienestä tai suuresta asiasta, kannattaa se tehdä itse ja heti, niin varmasti myös tulee hoidetuksi. Kontrolli omasta elämästä takaa myös edellytykset suunnitelmalliselle toiminnalle ja aiemmin mainittuun sitoakseni, kehittymiselle. Järjestelmällisyyttä ei voi olla ilman määrätietoisuutta ja ohjien omissa käsissä pitämistä, ja ilman järjestelmällisyyttä ei voi saada pitkän tähtäimen tuloksia.


Oma osuutensa on myös ihmisillä ympärillä, kuten olen aiemminkin todennut. Sosiaalisen verkoston monipuolisuus ja laajuus on varmasti omalla kohdallani keskeinen tekijä arjen mielekkyyteen. Ihmissuhteet myös leikkaavat muille osa-alueille, laajentaen näin vaikutusaluettaan ja korostaen merkitystään entisestään. Monet harrastukset ovat jaettuja ystävien kanssa, kuten vaikka treenikin. Hyvän arjen, kuten kaiken muunkin, perimmäiseksi dogmaksi voisi nostaa tasapainon. Kun elämän osa-alueet ovat tasapainossa keskenään, on onnellisuus ja mielekkyys vakaalla pohjalla. Luonnollisesti lyhyen välin aikaotannalla tasapainossa esiintyy varianssia, mutta kun isossa kuvassa aktiviteetit jakautuvat toimijalle itselleen ihanteellisimmalla tavalla, on arki kokonaisvaltaisen mielekästä. Omalla kohdallani opiskelu (/älyllinen tekeminen, dokumentit yms.), treeni, sosiaalinen elämä, harrastukset (mm. ampuminen), vapaa-ajan projektit (mm. maalaus), terveys (ruokavalio, uni) sekä rentoutuminenkin (mm. musiikki) ovat olleet enemmän tai vähemmän puolivuotisen ajanjakson optimaalisessa balanssissa, ja niihin kaikkiin liittyy selkeää tavoittellisuutta.

Toinen asia mitä tässä olen miettinyt on opiskelu Suomessa metatasolla. Olen omaksunut tässä opintovuosien, varsinkin menossaolevan, varrella asenteen, että opiskelu on oikeastaan aikamoista luksusta – se on X-vuotinen ajanjakso, jolloin ei oikeasti tarvitse stressata asioista. Vasta opiskelun loputtua alkaa “oikea aikuisten elämä”, jolloin haasteita tulee eri tavalla ulkopuolelta. On tajuttoman onnekasta paitsi saada opiskella ilmaiseksi, myös saada rahaa siitä, kuten myös tulonsiirtoa tulevaisuuden itseltä korottoman lainan muodossa sekä lukuisia subventointeja mm. asunnon, ruokailun ja liikunnan muodossa. En kannata laajan skaalan leikkauksia yliopistoilta, mutta onhan tässä nyt hiukan varaa saksiakin. Johtuneeko nykyisestä taloustilanteesta vai luontaisesta realismista, mutta en osaa odottaa valmistumisen jälkeen suoraan omalle alalle työelämään pääsyä. Luonnollisesti siihen pyrin ja se on tavoitteeni, mutta olen valmis menemään vaikka asiakaspalveluun maisterin papereilla jos niikseen tulee. En olisi tyytyväinen enkä tavoitteessani, mutta en näe sitä väliaikaisratkaisuna ongelmana. Helpon ja ilmaisen opiskelun jälkeen en voi odottaa realistisesti, että kaupan päälle minulle vielä ojennetaan työpaikka hopeatarjottimella. 
 
Aiheesta jatkaen, kyseenalaistan myös ihmisten palkkahaaveita. Voi olla että ajattelen naiivisti, mutta tietyn monituhantisen kuukausitulon ylittäminen ei ole mielestäni mitenkään tarpeellista ihmiselle. Luonnollisesti perheen perustaminen vaatii uudenlaisia resursseja, mutta oletusarvoisesti ihminen voi itse määrätä milloin kyseisen prosessin toteuttaa, joten siihen ehtii valmistautua taloudellisilta edellytyksiltä. Valmistumisen jälkeen on turha odottaa mitään korkeapalkkaisia töitä, mutta mihinkä niitä tarvitsisikaan? Muutenkin monilla nuorilla joiden kanssa vuosien varrella olen puhunut on ihmeellinen käsitys tai haave siitä, millaisia palkkoja he haluavat. Ikään kuin tulotaso olisi itseisarvoisesti hyvän elämän pohja. Suomalaiselle riittävä tulotaso – kohtuulinen asuminen, perushyvät ruoat, laskut ja harrastukset, matka tai pari vuodessa, pientä ekstraa – ei todellakaan vaadi huimia summia, jollei elätä itsensä ohella muita ihmisiä. On perinpohjaisesti tutkittu fakta, että varallisuuden kasvaessa onnellisuus kasvaa vain tiettyyn pisteeseen asti, jossa perustarpeet saadaan saumattomasti täytettyä – tuon jälkeen sillä ei ole kuin hyvin lyhytaikaista vaikutusta. Ongelmia tietysti tulee, jos ei osaa budjetoida menojaan tai – ta-daa – kontrolloida rahankäyttöään. Summa summarum, tulevaisuudennäkymäni eivät ole ruusunhohtoiset tai utopistiset, mutta en toisaalta odota, vaadi tai edellytä sellaisia, ja suhtaudun luottamuksella omaan kyvykkyyteeni ylläpitää mitä mahtavinta elämää opiskelun jälkeenkin.

Ajattelin tähän helmikuiseen pimeyteen jakaa muutaman glorious linkin tuomaan valoa itse kullekin. Kaksi youtubettajaa joita seuraan aktiivisesti: the Golden One ja TheGlucoseNetwork, sekä mieltäylentävä The Iron Pill.

Tammikuun Sibeliuksien jälkeen siirryin Tchaikovskyn pariin. Kattavasta tuotannosta ei ole kuin palanen saatu raapaistua, mutta kovassa kuuntelussa on ollut. Ehkä eniten tähän asti olen tykästynyt Snow Maiden-oopperan sävellykseen. Tuosta linkkiä:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti