maanantai 29. helmikuuta 2016

Pedagogiset luennot o h i / bloggaamisen filosofiasta


Aurinkoista sunnuntaita. Pari viikkoa on mennyt tasaisen arkisesti, opiskelua, treeniä, ihmisiä ja kotihommia-linjalla. Tähän viikkoon päättyivät varsinaiset luennot pedagogisista opinnoista, mikä on kyllä helpottavaa. Eivät ole missään kohti olleet herkkua, ja pariin otteeseen on huumori meinannut todella loppua. Nyt edessä on väliviikko, koulutöiden ja ampumaleirin muodossa, jonka jälkeen koittaa paluu Viikin Norssiin.

Viime viikko oli varsin tavallinen tapaus, paljon luentoja, tuskallista tenttilukua ja opiskelumotivaation etsintää, perushyvät treenit (x4) ja bipolaarista säätä. Ammunnat ja sähly rutiiniosastoa, Mordheim-pelipäivä taas tauon jälkeen, Trivialia ja livenä nähty HIFK - Tappara spessumpaa. Kuten viimeksikin totesin, livelätkä on kyllä aina piristävää. Tällä kertaa oli ekstramielenkiintoa Patrik Laineen seuraamisen muodossa, ensi kesän draftin kova nimi oli kyllä erittäin lupaavaa katsottavaa.


HIFK - Tappara.

Tällä viikolla tosiaan viimeiset luennot ja paljon tenttilukua, kun perjantaina oli Käyttäytymisen historialliset, filosofiset ja yhteiskunnalliset perusteet-kurssin tentti. Ei nyt ihan putkeen mennyt, mitä vähän odotinkin. Katsotaan josko sitä täytyisi ensi kertaa yliopistouralla uusia jotakin. Siinä ohella kova treeniviikko (x4 + sparraus + lenkki), ammunnat ja kokoustamista, pyörähtäminen Kronoksen kekkereissä, pari vapaailtaa kotona ja tänään erinomainen sessio Star Wars-ropea viimeistä kertaa tältä erää, jää tauolle. NHL:n trade deadlinea tuli toki myös seurattua melko aktiivisesti.

Ropepäivä.

Pari leffaa on tullut katsottua, ja Stanley Kubrickin itseltäni täysin paitsioon jäänyt helmi kaukaa vuosien takaa täytyy nostaa esille. Vuonna 1964 julkaistu Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb on aivan mahtava satiiri kylmästä sodasta, vieläpä aivan kriisin keskellä tehty. Unohtumattomia roolihahmoja ja nerokas elokuva kaikin puolin. Nopeasti mietittynä lienee paras mustavalkoelokuva mitä olen nähnyt.

Dr. Srangelove ja Jack Ripper.
Vikingsin neljäs tuotantokausi alkoi, ja sen verran oli pakko taipua että aloin tuota katsomaan. Jakso viikossa ei kuitenkaan sabotoi elämää juurikaan. Lupaava alku kyllä taas tälle huippusarjalle. Viikinkiajan tunnelmissa on menty vahvasti, kun gradulukemisetkin tuonne sijoittuvat, ja nyt aloitin vielä lukemaan Vinland Sagaa. Joskus muinoin luin läpi, mutta tuota on tullut paljon lisää ja uudelleenluku hiukan kypsemmällä iällä selvästi avaa aivan uusia tasoja narratiivista. Kannattaa katsoa.
Vapaa-ajan hommista sain ensimmäisen Empire Greatswords-batchin maalattua, hidas on tahti nykyään kilpailevien aktiviteettien vuoksi, mutta mikä tärkeintä, laatu säilyy. Matkoja olen saanut myös suunniteltua hyvin eteenpäin, Irlannin kuviot alkavat selkiytyä ja Lapin vaellustakin on ryhdytty alustamaan. Mielessä on herännyt myös ajatus lähteä loppuvuodesta vihdoin ja viimein Losiin, mutta katsotaan sitä tarkemmin myöhemmin...

Empire Greatswordeja.

Tähän muuten kovin arkisen julkaisun kylkeen voisin muutaman rivin lisätä bloggaamisen eksistentialistisesta filosofiasta, jota olen pyöritellyt jo kauan. Miksi siis bloggaan? Kyseessä on itseilmaisun muoto, se on selvää. Se on tapa koostaa omia ajatuksia, tapahtumia ja elämääni, jäsentää sitä ja auttaa muodostamaan elämästä eheää kokonaisuutta irrallisten subjektien sijaan. Bloggaaminen ei suinkaan ole ainoa reflektion muoto mitä harjoitan, mutta ainoa julkinen, ja näin vaatii tiettyä "kiillottamista". Olen aina pitänyt yksityiselämän tarkoituksella edes hieman etäällä blogista - en mene liiallisiin yksityiskohtiin enkä ota esimerkiksi poliittisesti juurikaan kantaa asioihin. Tietäjät kyllä tietävät mitä mieltä olen. Blogi on hieno tapa tiivistää arkielämässä ihmiselle niin tärkeät pienet ja suuret tapahtumat, jotka kuitenkin etäisyyttä saadessaan alkavat näyttämään suorastaan triviaaleilta. Vanhoja tekstejä lukiessani mietinkin usein, miten vaatimattomalta elämäni näin ilmaistuna vaikuttaakaan. Vanhoihin teksteihin liittyy myös usein turhautumista, ehkä toisinaan jopa myötähäpeää, sillä elämän liikkuessa eteenpäin ihminen harvoin enää samaistuu täysin meneeseen minäänsä. Vaikken postmoderneista identiteettiteorioista välitäkään, on tietty identiteetin dynaamisuus kiistaton asia. Vanhoilla teksteillä on kuitenkin paikkansa, muistomerkkeinä menneestä ja katoavan nykyhetken virstanpylväinä, haamuina jostain jo kadonneesta. Siksipä pidänkin ne avoinna, vaikka toisinaan tekisikin mieli lakaista monet niistä maton alle. Välillä vanhat tekstit ärsyttävät ja tuntuu etteivät palaset loksahda kohdalleen, välillä taas tuntuu että koko nyt neljättä ikävuottaan lähestyvä blogini on yhtä harmonista kokonaisuutta alusta loppuun. Kai se on jokin luovan työn itsekriittisyyden perusmuoto joka tällä tunneskaalalla liikkuu. Isossa mittakaavassa voi kuitenkin sanoa, että bloginpitäminen heijastelee vain minuuteni yhtä keskeisimmistä perustarpeista, muistamisen ja kronikoitsemisen tarvetta, mihin perustuu monet muistakin tavoistani jäsentää maailmaa. Vähemmän yksityisistä valokuvaaminen on hyvä esimerkki. Dragonlancea lukeneet voivat muistaa Astinus of Palanthasin, Lorekeeperin, myyttisen olennon joka kykeni näkemään kaiken tapahtuvan yhtäaikaisesti ja jonka ainoa tehtävä oli kirjoittaa ylös kaikki maailman tapahtumat arkistoiden ne kirjastoonsa. Kyseessä on yksi inspiroivimmista hahmoista fiktiossa mitä olen koskaan tavannut, mikä kertonee paljon.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti