torstai 30. kesäkuuta 2016

Pallas-Yllästunturin vaellus


Kesän kolmas reissu ja 70km vaellusta takana. Keskiviikkoillasta tiistaiaamuun kului tien päällä, kohteena oli Pallas-Yllästunturi. Otimme yöjunan Rovaniemelle, josta bussi (tai kaksi) Enontekiöön. Opiskelijabudjetilla kun liikuimme, ei mitään makuuvaunuja tullut kysymykseen. Siinä sitten istuskeltiin ja nukuimme miten taisimme, ei tuota huvin vuoksi harrastaisi mutta ei nyt mikään ongelmakaan ollut. Mennessä ilmastointi junassa ei toiminut, joten mukavat +29 astetta vaunussa yön läpi.

Kolmetoista tuntia junaa ja viisi tuntia busseja tarkoitti melkoista puutumista istumiseen, ja Enontekiöön päästessämme olimme enemmän kuin valmiita aloittamaan itse vaelluksen. Otimme venekyydin Ounasjärven ylitse ja pääsimme lähtemään matkaan siinä kuuden aikaan torstai-iltana. Ensimmäinen neljästä vaelluspäivästä oli tavallaan rankin, kun illalla neljässä ja puolessa tunnissa rykäisimme tuon ensimmäisen osiomme, Hetasta Sioskuruun, 15km. Ensimmäinen vitonen tuosta reitistä on tylsää, suomaastoa ja ryteikköä jollaista löytyy kaikkialta Suomesta, mutta Pyhäkeron autiotuvan jälkeen alkoi ensimmäinen varsinainen nousu Pyhäkeron huipulle. Puolisateinen sää ja pilvien / auringon leikki loivat komeat puitteet maisemille, ja ilta-aurinkokin ilmaantui keskiyön lähestyessä. Huipulta alas Sioskuruun oli mitä mukavinta tunturimaastoa, ja fiilis ensimmäisen vaelluspäivän lopulla aikalailla 10/10. Sioskurun autiotuvalla on täydelliset leirintäpuitteet, vuolaana virtaavan puron, notski- ja telttapaikkojen kuten myös upeiden maisemien myötä. Auringon ohella tuplasateenkaari ilmaantui iloksemme, ja safka + huolto olivat illan ohjelma ennen pitkän päivän jälkeistä nukkumaanmenoa puolenyön aikaan.

Pyhäkeron nousun varrelta.

Sioskurun autiotuvalla tuplasateenkaari.

Perjantaiaamu valkeni ukkosen myötä, jyrisi hyvän tovin ennenkuin sade alkoi. Vietimme tuvan ulkokatoksen alla pitkän ja rauhallisen aamun syöden ja viritellen tavaroitamme. Totesimme puoli kahden aikaan että sataa jos sataa, pahimmat myrskypilvet olivat menneet ohitse. Päivämatka oli 14 kilometriä Sioskurulta Hannulankuruun, ja tuo oli varmaankin helpoin päivämatka. Siosvaaralle nousu heti päivän alkuun oli hikinen urakka, mutta muuten maasto oli varsin ihanteellista pehmeää tunturimaastoa. Suurin osa päivästä meni varsin omalla painollaan ilman ihmeempiä hikoiluja. Reissun kovin sadekuuro yllätti juuri ruokatauolla, mutta meni vajaassa tunnissa ohitse ja vaihtui loppupäivän auringonpaisteeseen. Olimme puoli seitsemältä Hannulankurussa, joka on laajahko leirialue laaksossa kahden vaaran katveessa. Varsin choco-leiri, oli autio-ja varaustuvat, laaja teltta-alue, monta notskia ja kota yms. Vietimme juhannusaattoa optimaalisella tavalla syöden hyvin, käymällä erittäin hyvältä maistuneelta saunassa sekä varsin viileässä järvessä uimassa. Yötön yö venyi aamuyön tunneille.

Sioskurulta Hannulankuruun maasto oli enimmäkseen lempeää.

Lauantaina olimme suhteellisen aikaiseen liikkeellä, kun puoleenpäivään mennessä olimme keränneet itsemme kasaan. Edessä oli maisemien osalta reitin paras päivä, 14 kilometriä Hannulankurusta Nammalankuruun. Heti aamupäivästä nousimme Suastunturille, josta aukeni upeat maisemat ja hetkeksi mitä mainioin tunturireitti. Tuosta matka laskeutui todelliseen ryteikköön ja Suaskurun kodan kautta lähti takaisin nousuun, aina Lumikerolle asti. Tuo nousu oli matkan raskain, vaikka ei korkein huippu ollutkaan, ja vei kyllä paukut hetkeksi. Itse nousunkin maisemat tosin olivat hulppeat, ja Lumikeron huippu oli oma suosikkipaikkani reitin varrelta. Pidimme parituntisen safka-lepotauon tuolla ennen kuin kiersimme Vuontiskeron viertä Nammalankuruun. Jälleen hieno yöpaikka, vähän korkeammalla laaksojen lomassa vähätuulisella paikalla. Aurinkokin paistoi Lumikeron jälkeen lopun päivää melko pilvettömältä taivaalta, ja oltiin kyllä aika täydellisissä tunnelmissa taasen. Ilta oli rauhallinen, lepoa ja ruokaa, yhdentoista maissa nukkumaan.

Suastunturin kauniit maisemat...

...jotka kuitenkin hävisivät Lumikeron huipulle.

Lumikerolta.

Sunnuntai oli viimeinen reittimme varsinainen vaelluspäivä, olimme ennen puoltapäivää liikkeellä ja etenimme viimeiset kolmetoista kilometriä Pallakselle. Matka taittui melko nopeaan, alta viiden tunnin, ja tasaisen pilvimassan alla päivä tarjosi varsin kivistä maisemaa, poroja sekä jälleen nousua. Taivaskeron nousu oli eräänlainen henkinen päätepiste matkalle, pidimme pitkän safkiksen ja nousimme ilman rinkkoja tuolle Pallastuntureiden korkeimmalle pisteelle reilun 800 metrin korkeuteen. Paikka oli kyllä vaikuttava ja kaikin puolin komea. Kuriositeettina mainittakoon että tuolla sytytettiin myös Helsingin olympialaisten tuli vuonna 1952. Taivaskerolta Pallakselle oli enää nelisen kilometriä alamäkeä, joka meni kuin itsestään. Vietimme pari tuntia hotellin baarissa ladaten elektroniikat ja nauttien muutaman ansaitun olusen ennen siirtymistä illanviettoon kodalle, jossa lempeä ilta-aurinko loi erinomaiset puitteet notskille ja leirielämälle. Puolenyön aikaan siirryimme unille, ja nukuimme yön kodassa vaihtelun vuoksi kun tuo vapaana oli. 

Lapinmatkan kiintiöporot.

Taivaskeron olympiatulen muistolaatta.

Taivaskeron huipulla.

Leirimme Pallaksella.
Maanantai olikin sitten ainoa vähän pakotetumpi päivä. Pääsimme kympin aikaan liikkeelle ja vedimme ilman taukoja neljässä tunnissa 15km Pallakselta Jerisjärvelle. Ensimmäinen puolikas oli todellista ryteikön perikuvaa ja jälkimmäinen Mustavaaralle nousua / sieltä laskeutumista. Turhankin lämmin päivä, sinnikkäästi seuranneet viisi kiven kokoista paarmaa ja edellispäivien näkymille satanolla hävinneet maisemat tekivät tuosta jopa hiukan inttihenkisen päivän, mutta lopussa kiitos seisoo. Ehdimme hyvin bussiin ja sillä selvä. Kolmen tunnin matka Rovaniemelle meni lähinnä nukkuessa, ja juna takaisin stadiin lähti kuudelta ollen perillä aamuseitsemältä. Toinen junayö meni hiukan edellistä paremmilla unilla, mutta oli ihan freesi olo olla takaisin aamun viileydessä stadissakin.

Summa summarum, matka oli todella onnistunut. Vaellus on ollut pakollisella matkailulistallani iät ja ajat, joten oli korkea aika päästä tuo toteuttamaan. Odotukset olivat korkealla Lapin osalta, ja ne täyttyivät täysin. Hetta-Pallas oli reittinä upea, monipuolinen ja sopivan haastava, eikä kansallismaisemiimme oikein mitenkään kyllästynyt. Tuota katselisi paljon enemmänkin. Ajoitus oli erinomainen paitsi yöttömän yön, myös säiden osalta, sillä alkuviikon oli kuulemma satanut rankasti. Me selvisimme lyhyellä kuurolla tai parilla päivässä, lähinnä maasto oli monin kohdin varsin vetistä. Viidentoista kilometrin päivävauhti oli aika balanssissa, enemmänkin olisi voinut mennä joinakin päivinä, ja kaikki kolme jaksoimme hyvin ilman mitään ihmeempiä fysiologisia vaikeuksia. Söimme todella hyvin olosuhteisiin nähden, itselläni oli mukana noin 25 000 kaloria ruokaa, ja saimme osaksemme jopa kadehtivia katseita muilta matkailijoilta. Tuolla kulutuksella voi tankata huoletta niin paljon kuin vain ikinä saa syödyksi. 

Matkallakaan ei tarvitse syödä huonosti.
 
Muita matkailijoita ei ollut paljoa, joka tuvalla jokunen ihminen sekä tuolla astetta laajemmassa Hannulankurussa juhannuksenvietossa kymmenkunta. Päivien aikana tuli yleensä kerran pari vastaan ihmisiä, joten jos tämä kuvastaa keskimäärin vaellusreittien aktiivisuutta, lähden kyllä vastedeskin näille. Erämaan etunahan on juurikin tuo täydellinen rauha, mutta ei tämän perusteella reitilläkään ruuhkaa tule.

Itse eräily ja retkeily ei ole mitään uutta itselleni, joten tämän suhteen ei epävarmuutta ollut, ja kaikki sujuikin niin kuin pitikin. Telttayöt olivat tuttuun tapaan jees, ja kaikki varusteet toimivat hyvin. Kyllä sitä on peräänkuulutettava vanhaa faktaa, jonka mukaan jos haluaa ostaa hyvää ja halpaa, saa ostaa kahteen kertaan. Viisi vuotta sitten investoin kunnolla retkeilyvarusteisiin, ja olen lähinnä täydentänyt niitä vuosien varrella, eikä kertaakaan ole tarvinnut katua. Olin ainoa kenellä ei mm. ollut kertaakaan kylmä öisin, eikä ongelmia ollut niin rinkan, vaatetuksen tai sateensuojan osalta. Aina sitä tulee pientä hienosäätöä hankintalistalle, mutta retkeilykokemuksen- ja varustuksen runko on osaltani ollut vuosikaudet tukevalla pohjalla.

Matkaseurakin oli mitä mainiointa, ei tullut kertaakaan ongelmia työnjaon, vauhdin tai päätöksentekojen osalta. Itse jonkinnäköisenä matkavastaavana näissä on aina hienoa päästä toteuttamaan visiot hyvässä seurassa joka myös kokee matkan palkitsevana.

Vastaisuudessa tavoitteena on käydä vaeltamassa pohjoisessa vähintään kerran vuodessa. Lappi on täynnä näkemisen arvoisia lokaatioita, niin reittejä kuin erämaatakin, ja Norjan puolellekin on ehdottomasti päästävä. Juhannus vuosimallia 2016 oli mahdollisesti paras mitä olen viettänyt. Hieno kesä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti