tiistai 26. heinäkuuta 2016

Vietnam


Lähemmäs kolme viikkoa Vietnamia (ja Kambodzhaa) takana. Kirjoittelen tätä jossakin hyvin korkealla Venäjän yläpuolella kuunnellen Mahlerin kuudetta sinfoniaa, ja koitan asettaa kaiken kokemani johonkin johdonmukaiseen muotoon. Elämäni eksoottisin matka, ja voi veljet että tuli ammennettua kokemuksia. Laskeskelin että kyseessä oli kahdestoista matka aikuisiälläni, eli matkailukokemusta alkaa tosiaan olla kertynyt, mutta mitään vastaavaa ei kyllä aiemmin ollut tullut koettua. Matka oli ajoittain haastava, juurikin niin totaalisen kulttuurillisen eroavaisuuden vuoksi, mutta hyvin palkitseva ja opettavainen. Kulttuurishokki on hiukan turhan dramaattinen sana kuvailemaan oloani Kaakkois-Aasiassa, sillä tiesin varsin hyvin mihin olin menossa, eikä kulttuuri missään nimessä täysin vieras ollut maassa asuvan ystäväni takia. Näin radikaalilla tavalla erilainen ympäristö kuitenkin vaati aikaa tottumiseen, ja vaatikin muutaman viikon ennen kuin tunsin oloni ns. kodikkaaksi maassa. Vajaan kolmen viikon jälkeen väitän tuntevani paikallista kulttuuria suhteellisen hyvin, enkä tuntenut oloani enää niin vieraaksi maassa liikkuessani. On päivänselvää, että tuo ajanjakso on vain raapaisu, jäävuoren huippu, mutta varsinkin matkani luonteesta johtuen pääsin hyvin kosketuksiin autenttisen, arkisen elämämenon kanssa ja absorboin siitä suuren määrän kokemusta. Jos yksi merkittävä asia matkasta pitäisi sanoa, niin sanoisin sen toimineen niin sanottuna “thresholdina”, porttina tuohon maailman kulmaan. En ole ikinä ollut erityisen kiinnostunut Aasiasta, ja nytkin motivaationa / tekosyynä oli hyvän ystävän asuminen siellä pysyvästi. Pidin kuitenkin Vietnamista tarpeeksi palatakseni sinne jonain päivänä, ja minussa heräsi kiinnostus myös ympäröiviä maita kohtaan – Laos, Thaimaa, Indonesia, Malesia...Vaikka elämäntapa ja kulttuuri tuolla on niin kaukana omastani kuin oikeastaan voi, on koko tuo alue näkemisen ja kokemisen arvoinen. Vietnamiinkin jäi paikkoja jotka haluan nähdä, Halong Baysta Danangiin ja pohjoisen vuoristoon, ja kumpikin kaupunki on palaamisen arvoinen.

Matkani ovat olleet varsin erilaisia perusluonteeltaan, ja niin oli nytkin. Päällimmäisenä teemana tällä kertaa olivat ihmiset. Paitsi että asuin sekä Ho Chi Minhissä että Hanoissa kavereiden luona, olivat nämä myös itse paikan päällä asuvina hankkineet paikalliset tuttavapiirit. Vietin ison osan matkastani ihmisten seurassa, ja tutustuin kymmeniin ihmisiin. Heistä tuskin kehenkään tulen olemaan koskaan yhteydessä, mutta paikallisten kanssa ollessa pääsi aivan erilaisella tavalla sisään vieraaseen kulttuuriin. Ajoittain tämä oli tietysti vaikeaa, kun vietnamilaisten englanninkielen taito on hyvinkin vaihtelevaa – monet eivät puhu sitä lainkaan. Lang Biangissa vietetyt kolme päivää varsinkin olivat henkisesti kuluttavia, kun kommunikaatio oli yksinkertaisesti todella vaikeaa – ongelma ei ollut motivaatiossa puolin tai toisin, vaan yhteisen kielen puutteessa. Korvaamaton apu oli juurikin ystävästäni joka puhuu vietnamia sujuvasti; en hänen kanssaan aina tai koko aikaa ollut, mutta usein sai epäselvyyksiä korjattua hänen avullaan. On silti myönnettävä, että kun Hanoissa pääsi oleilemaan paikallisessa porukassa jonka taustoja oli euroopankin puolella, oli helpottunut olo. Englanninkielellä kommunikointi tuottaa yhtä vähän ongelmia kuin suomi, ja sitä todella osaa taas arvostaa väännettyään useamman viikon väärinymmärryksiä ja epäselvyyttä. Maan luonteeseen pääsee kuitenkin parhaiten käsiksi ihmisten kautta, ja olen erittäin tyytyväinen tämänkertaiseen tapaani matkustaa. Vietin parhaimmillaan kokonaisen päivän pelkässä vietnamilaisseurassa ajellen ympäri kaupunkia, kaverini ollessa töissä. Vaikka turistia yritetäänkin aina koijata, vietnamilaiset ovat välitöntä, ystävällistä ja iloista, joskin ajoittain lapsellista ja naiiviakin kansaa, ja koulutuksen tai kielitaidon puutteita korvaa aito kiinnostus muita kohtaan ja vahva yhteisöllisyys. Vaikka jokusen päivän vietinkin enimmäkseen omassa rauhassani, oli tuo suomalaiselle ehkä se isoin haaste matkassa – omaa aikaa ei juurikaan kertynyt. Lähes joka ilta tuli istuttua jossakin. Paikalliset eivät yksinkertaisesti halua olla yksin. Yksin asuvalta ystävältäni kysellään usein, että miten ihmeessä hän voi tehdä niin – eikö hänen ole yksinäistä? Suomalaiseen mielenmaisemaan kuuluu yksinolon tarve ja välttämättömyys, vietnamilainen ei koskaan sano ettei hän juuri tänä iltana “jaksa nähdä kavereita”.

Paikallista seuraa.

Jokapäiväisen peruselämän elementitkin muuttuvat kun tarpeeksi kauas matkustaa. Ilmasto on tietysti se ensimmäinen asia, mikä eroaa kuin yö jä päivä. Vietnamissa oli, joka ikinen päivä, kuuma. Etelässä lämpö huiteli siinä juuri ja juuri kolmenkympin alapuolella, pohjoisessa oltiin reippaasti 35:ssä. Ilmankosteus lähentelee sataa prosenttia. Kumma kyllä, en palanut juurikaan. Nämä lämpötilat takaavat, että ulkona ei montaa tuntia päiväsaikaan liiku. Paikalliset välttävät sitä aivan yhtä paljon kuin ulkomaalaisetkin, ja ovatkin mestareita hakeutumaan varjoon. Kyseessä on oikeastaan sama asia kuin talvi ja pakkanen Suomessa: kyllähän me sitä siedämme ja olemme tottuneet, mutta ei kukaan vapaaehtoisesti pakkasessa ylimääräistä aikaa vietä. Varsinkin Saigon herää todella eloon vasta auringon ja lämpöasteiden laskettua siinä kuuden jälkeen, ja tuolloin kaupunki on todella miellyttävä paikka olla. Lämmöstä huolimatta taivasta varjostaa usein paksu pilvikerros, kaupungeissa ilmansaasteet ovat lisäksi oma lukunsa. Lisäksi nyt oli menossa sadekausi, eli monsuunisade saattoi iskeä äkkiä ja estää täysin liikkumisen ulkona. Omalla kohdalla en tästä kärsinyt kuin oikeastaan kerran liikenteessä ollessa. Ukkosmyrskyjä esiintyi myös toisinaan, varsinkin pohjoisessa, jossa koko taivas salamoi niin vaikuttavalla tavalla etten ole moista Suomessa tahi Euroopassa koskaan kokenut. Trooppinen myrsky peittää koko taivaanrannan paksuilla, mustilla pilvillä ja salamoiden mittakaava hipoo käsityskyvyn rajoja. 

 

Ruokakulttuuri Vietnamissa on juuri niin eksoottinen kuin odottaa sopiikin länsimaihin tottuneelle. Erilaisia ruokia on aivan hurja määrä, ja oikeastaan kaikesta mahdollisesta tehdään ruokaa. Mitään raaka-aineita ei jätetä käyttämättä. Söin lähestulkoon joka päivä eri ruokaa. Normaalin ruokavalioni ylläpitäminen oli sula mahdottomuus, varsinkin kun usein söimme yhdessä paikallisten kanssa, jolloin et kieltäydy tarjotusta. Painotin kuitenkin parhaani mukaan kasvispuolelle, ja sieltä löytyykin paljon erinomaista ruokaa. On ruokia, joita ostaisin hyvin mielellään kotonakin viikoittain, ja on ruokia joihin en varmasti koske enää ikinä. Juomapuolelta löytyi ehkä parhaat uudet tuttavuudet, paikalliset juovat kahvinsa ja teensä kylmänä, ja se jos joku toimi hyvin – vietnamilainen kahvi oli ensimmäistä, jota join päivittäin mielelläni. Myös olut juotiin jäiden kanssa, ja tuohon totuttua maistui itse asiassa oikein hyvin. Ruokakulttuuri dominoi myös katukuvaa, sillä ruokaa on kaupungeissa saatavilla aina ja kaikkialta. Hajut ja toisinaan villitkin näyt ympäröivät aina kaduilla kulkiessa. Ruoka on hyvin halpaa, päivästä voit selvitä parin euron budjetilla ulkona syömälläkin – itse asiassa itse tehty ruoka ei juurikaan halvemmaksi muutu, ja suurin osa ihmisistä ostaakin ruokansa kaduilta. Eviran standardeja ei varmaan yksikään koju täyttäisi, mutta en itse tuota pelkäisi – kyllä terve immuniteetti pienet bakteerit kestää. Eläimiin suhtautuminen on Kaakkois-Aasiassa valitettavan surullista, ja aivan jokaista ravintoa tarjoavaa eläintä syödään. Koiraa saa ihan yleisesti ravintoloista, eikä kaupungeissa esimerkiksi elä lintuja – ne on syöty ajat sitten. Jotkut ruokalajit ovat vastenmielisiä, kuten vaikkapa friteerattu kanansikiö, mutta loppupeleissä väliäkö sillä mitä lihaa syö – eettisesti on aivan sama, syötkö koiraa, gekkoa, nautaa vai porsasta. Totta kai tottumattomalle nuo erikoisemmat vaihtoehdot särähtävät silmään ja korvaan, mutta ei niillä mitään eroa loppupeleissä ole. Elollinen olento kuin elollinen olento. Eläimistä mainittakoon tosiaan vielä lepakot, joita näki paljon varsinkin Hanoin illoissa, sekä gekot, joita ryömii joka koloista asuintaloissakin. Suihkussakin törmäsin näihin kavereihin. Rottiakin riittää, mutta eivät ne ihmisen lähelle tule, ja usein niitä saikin ihailla vain useamman metrin päästä.


Varsinaisia nähtävyyksiä ja turistielämää en tosiaan tällä kertaa juurikaan kokenut. Kourallisen museoita ja näkemisen arvoisia paikkoja toki. Väitän kuitenkin, että koin ja näin kaupungit todella kattavasti, sillä ainoa oikea tapa liikkua maassa on skootterin / kevytmoottoripyörän selässä (paikalliset lait ovat varsin löyhiä, skootterit saattavat olla kaksisataakuutioisia). Vietin lukemattomia tunteja skootterin selässä matkustajana, ja näin kaupungit monipuolisesti koko kirjossaan. Saatoimme ajaa monta tuntia päivässä, joskus ihan huvin vuoksikin. Kaupungeissa ei kuitenkaan ihan oikeasti kannata liikkua juuri muulla, autot ja taksit ovat hitaita ja epäkäytännöllisiä, julkinen liikenne heikkoa ja polkupyörillä vetävät vain rohkeat paikalliset. Liikenne on ensi alkuun todella, todella kaoottisen näköistä: kaistoja ei ole, liikennevaloja ja ajosuuntia ei noudateta, ihmisiä on aina valtavat määrät liikkeellä. HCMC:ssä on seitsemän miljoonaa skootteria, ja usein tuntui että ne ovat samaan aikaan kaikki samassa risteyksessä. Kuitenkin, heti kun liikenteen ymmärtää, on se hyvin selkeää, kuin hallittua kaaosta. Se noudattaa omia lainalaisuuksiaan, eikä siinä ole suurempaa hätää kun ei vain panikoi koskaan. Jalan tien ylittäminenkin tarkoittaa maassa yleensä sitä, että kävelet yksinkertaisesti kuusikaistaisen tien yli rauhallisesti ja oletat kulkuvälineiden väistävän sinua. Aluksi hiukan jännittävää, mutta siihen tottui nopeasti. Matkani paras “nähtävyys” olikin ylivoimaisesti nuo skootterin selässä istutut tunnit, varsinkin iltaisin ilman viilennyttyä, liikenteen lauhduttua ja auringon laskettua. Tuota jos jotakin jään ikävöimään kotona. Vapauden tunne mikä tulee yöllisen suurkaupungin katuja ja kujia ajaessa ei ole suoraan korvattavissa millään.

Hanoin sotamuseo.

Eri lokaatiot voisi olla hyvä käydä läpi. Päämajani oli siis Ho Chi Minh Cityssä, toiselta nimeltään Saigonissa, alhaalla Etelä-Vietnamissa, jossa ystäväni asuu ja työskentelee. Kaupungissa on oletettavasti noin kymmenen miljoonaa asukasta, mutta nämä luvut eivät ole mistään valtiorekisteristä vaan arvioita – monilla paikallisilla ei ole edes henkilöllisyystodistusta. Kaupunki on kuin vanha, monimuotoinen jättiläinen, joka on koko ajan liikkeessä. Saigon on ahdas, kiireinen ja eloisa kaupunki, joka ei nuku koskaan. Sen kaduilla on aina jotakin elämää. Sen lukuisat kaupunginosat elävät omaa elämäänsä, osa modernisoituna länsimaiden stanrdeille asti, osa eläen hökkelikylän elämää. Saigon ei koskaan paljasta kaikkia korttejaan, ja sieltä löytyy aina uusia sivukujia. Se on suhteellisen vapaa ja hengästyttävä kaupunki, jossa ei tunnu voivan levähtää koskaan. Siitä huolimatta ja senkin vuoksi se tarjoaa kiinnostavaa tekemistä ja uusia virikkeitä lähes rajattomalla tarjonnalla. Kaupungissa voisi asua vuosia ja silti löytää koko ajan jotakin aivan uutta.

Toinen suomalainen kaverini asuu Hanoissa, jonne lensin kolmeksi yöksi. Hanoi on maan virallinen pääkaupunki, ja sijaitsee pohjoisessa, aivan vuoriston juuressa. Sen koko on vain karvan verran alle Saigonin väkiluvun, mutta luonteeltaan kaupungit ovat hyvin erilaisia. Pelkästään niiden historia on täysin erilainen: siinä missä Saigon on ranskalaisten kolonialistien rakennuttama, selkeän kaavan mukaan organisoitunut kaupunki, on Hanoi muutaman tuhannen vuoden olemassaolonsa aikana kasvanut omalla painollaan miten haluaa. Selkein ja merkittävin ero itselleni oli Hanoin luonto: kaupungissa on useampi järvi ja mittavat määrät puita, puistoja ja kaikkea vihreää. Red Riverkin vaikuttaa kaupunkikuvaan. Vietimme aikamme pitkälti West Laken ympäristössä, ja nautin suuresti tuon suuren järven ollessa jatkuvasti näköpiirissäni. Luonnon ansioita tai ei, Hanoi tuntuu hengittävän vapaammin ja puhtaammin kuin eteläinen veljensä. Kaupunki ei ole yhtä kiireellisen tuntuinen, eivätkä talojen seinät purista yhtä pahasti kasaan. Elämämenokin Hanoissa on varsin erilaista, sillä ns. “curfew” alkaa aivan viimeistään puoliltaöin viikonloppuisinkin, jolloin poliisi käy sulkemassa kaikki baarit sun muut. Kadut ovat siis öisin hiljaisia ja mukavan rauhallisia.

Hanoi hylätyn kerrostalon katolta.
Näiden kahden megakaupungin – elämäni isoimpien, itse asiassa – lisäksi kävin nopeasti Da Latissa sekä Lang Biangissa. Da Lat (Dalat) on noin Turun kokoinen, mukava ja kaunis kaupunki lähes miyazakimaisine pikkukujineen Keski-Vietnamissa. Lang Biang on sen lähettyvillä oleva etnisen vähemmistön asuttama hyvin köyhä kylä, jossa osallistuimme paikallisiin häihin, ystäväni kun tuoltakin tuntee väkeä. Kylä oli todella oma maailmansa. Ihmiset asuivat pienissä hökkeleissä, joivat kotipolttoista riisiviinaa aamusta iltaan, hakkasivat koiriaan ja pelasivat kiinalaista shakkia kahvilassa. Varmaan puolet ihmisistä on työttömiä, lapset jättävät koulun kesken koska heitä tarvitaan pelloilla ja ihmiset eivät osaa välttämättä puhua edes vietnamia. Pohjimmiltaan hyväsydämisiä sekä anteliaita ihmisiä ja todella kokemisen arvoinen paikka, mutta jätti ristiriitaisia tunteita. 

Lang Biangin asutuksemme.
Yhden viikonlopun ehdimme viettää myös naapurimassa Kambodzassa. Ho Chi Minhistä ajaa bussilla sen kuutisen tuntia pääkaupunki Phnom Penhiin. Ystäväni firman sisartoimistolla oli viisivuotisjuhla, ja pääsin porukan mukaan kuin varkain. Kaupungissa olo oli ainoa turistimaisempi osio matkallani, kun meillä oli opas ja oma minivani jolla kiertelimme. Opastus oli ranskaksi, jälleen kerran pääsin hyötymään kielitaidostani. Opiskelkaa ihmiset kieliä, ei voi koskaan olla haitaksi. Nukuimme hotellissa ja söimme “tasokasta” ravintolasafkaa (joka ei kylläkään vakuuttanut), joten tuo oli tavallaan loma loman sisällä. Kambodzasta voisi sanoa yksinkertaisesti sen, että se jos joku on kehitysmaa. Aivan selvästi köyhempi maa kuin Vietnam. Hotellimme, ilmeisen laadukas sellainen, oli hiekkatien varressa – pääkaupungin keskustassa ei ole edes asvalttia kaikkialla. Kaikkialla näkyi köyhyys, ja maa on paljon harvaan asutumpikin. Maaseudun läpi ajaessa oli lähinnä tyhjää ja jokunen pankkien megarakennus. Maassa oli myös ihan törkeän kuuma, nelisenkymmentä astetta, mikä alkoi olla jo hyvin sietämätöntä. Kävimme museoita läpi ja hengailin illat lepäämässä hotellilla. Ei erityisen mieleenpainuva reissu, mutta kannatti nähdä taas yksi maa lisää – palata kuitenkin täytyy, sillä Angkor Wat on vieläkin näkemättä. Kuninkaallinen palatsi oli tosin todella nätti, muuten kaupunki ei kyllä ihmeitä tarjonnut. Rajojenvälisen no man's landin kasinot olisivat varmaan olleet värikkäämpi kokemus.

Royal Palace Phnom Penhissä.

Vietnamista valtiotasolla voisi sanoa sen verran, että maa on valitettavan köyhä. Se ei ole kehitysmaa, mutta vaurautta sinne ei ole kertynyt kuin aivan yläluokan eliitille. Elintaso on varsin matala, ja köyhyyttä & huono-osaisia kyllä näkee ihan riittävästi. Ruoka ei onneksi ole hirveän kallista maassa edes paikallisille, mutta hyvistä elinolosuhteista on monen kohdalla turha puhua. Maassa vallitsee todellinen rahan valta. Kaikki on ostettavissa rahalla. Suuryritykset, virkamiehet ja armeija pyörittävät maata miten tahtovat. Tavalliset ihmiset eivät ole kiinnostuneita politiikasta, sillä mikään ei oikein muutu mihinkään – demokratia on usein varsin näennäistä. Vaaleissa äänestät yhtä puoluetta joka tarjoaa muutaman ehdokkaan. Maa on aivan maailman huonoimpia sananvapauden tilastoilla. Sanomalehdissä on luja sensuuri, ja kaikki posti avataan. Mielenosoitukset ovat kiellettyjä, ja niiden järjestäjät katoavat pysyvästi. Poliisia vihataan kaikkialla, sillä se ei edusta lakia, järjestystä tai oikeutta. Suurin osa poliisin sakoista menee heidän omiin taskuihinsa. Korruptio jyllää. Jos jotakin hyvää voi sanoa, niin vietnamilainen laki estää ulkomaalaisia omistamasta mitään maassa. Ainakin maa-alueet pysyvät paikallisilla. Muuten maa olisi jo varmaan Kiinan omistuksessa. Tavallista maassa kävijää nämä eivät juurikaan koske, eivätkä paikallisetkaan anna arkielämänsä mutkistua. Asioiden kanssa on vain elettävä.

Mainitaan nyt vielä kehut lentofirmoille, jotka molemmat toimivat yllättävänkin jouhevasti. Aeroflot ja kymmentuntiset lennot Moskovan ja Saigonin välillä olivat niin hyviä kokemuksia kuin tuollaiset vain voivat olla, ja Jetstar Pacificin lennot Hanoihin ja takaisin rullasivat nekin todella kivuttomasti. Kumpaakin firmaa voin suositella, joskin Vietnamin sisällä kannattaa varautua myöhästelyyn jos lentää millä tahansa muulla kuin valtion omalla lafkalla. Monopoli on kielletty, mutta lentokentillä suositaan valtion firmaa ja annetaan lentoluvat ensin heille – pienemmät firmat odottavat kiitoradalla pääsääntöisesti puolesta tunnista tuntiin ekstraa. Bonuksena sain samaan koneeseen Moskovasta Helsinkiin KHL-seura Amur Habarovskin, joten tuli nähtyä lätkäammattilaisia lähietäisyydeltä.

Nyt loma on lopuillaan, ja kesän neljä matkaa yhtäkkiä kaikki takana. Ensi viikolla palaan töihin muutamaksi viikoksi ennen viimeisen yliopistovuoteni alkua. Tuntuu samaan aikaan siltä, että viimeiset kolme kuukautta ovat vain sujahtaneet ohi silmänräpäyksessä, kuin myös siltä että on jo korkea aika palata arjen ja “normaalin elämän” pariin. Tien päällä olemiseen ei kuitenkaan sinänsä kyllästy mitenkään, maailma on suunnattoman suuri ja nähtävää riittää. Kuten ystävälleni totesin, jos tilillä olisi jotain muuta kuin kaksinumeroinen summa eikä elokuuksi olisi velvollisuuksia, olisin ottanut lennon Indonesiaan tai Australiaan matkanjatkeeksi. Nyt täytyy kuitenkin hyväksyä että tältä erää story is over. Kesää on vielä hetki jäljellä, otetaan siitä kaikki irti. Kiitokset Timolle ja Aleksille majoituksista + oppaana / kuskina toimimisesta!

Wowy Karik - Khu Tao Song 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti