sunnuntai 7. elokuuta 2016

Elokuu ja takaisin ruotuun


Niin vaihtui heinäkuu elokuuksi ja täysipainoinen loma loppui. Muutos oli varsin tervetullut, elokuu on suosikkikuukausiani ja arkisempi rytmi on hienoa saada takaisin. Viime viikko meni enimmäkseen palautuessa kaukomatkailusta ja rakentaessa perusasiat kuntoon taas, näin myös paljon ihmisiä reissaamisen jäljiltä. Olin mökillä viikonlopun, kuten nytkin, mikä on erittäin tervetullutta – ikinä ei ehdi olla kyllästymiseen asti mökillä, ja se toimii säällä kuin säällä. Mukava kerätä mökkiöitä vyölle tältäkin kesältä enempi vielä. Tällä viikolla teinkin sitten viiden päivän työputken, joka sujui itse asiassa huomattavasti kivuttomammin kuin yleensä – tai ennen, sillä edellisestä vastaavasta on yli vuosi aikaa. Varmasti lomailulla on oma osuutensa asiaan, mutta väitän että ylläpitämällä täyden treeniviikon ja syömällä normaalisti (= paremmin kuin aikoinaan työputkia tehdessäni) edesauttaa jaksamistaan selvästi. Suhtautumiseni haasteisiin on varmasti myös entistä selkeämpi ja määrätietoisempi. Alkanut elokuu on ollut mukavaa rauhoittumista ja paluuta perusasioiden äärelle.

Mökkielämää.

Paluu treenin paluun koitti tosiaan kuun vaihduttua. Täysiä väliviikkoja lomalle kertyi lopulta neljä, ja aiemmin keväältä yksi lisää, eli koko vuodelle viisi. Varsin kohtuullinen lukema, ja nyt on hyvä aloittaa jälleen uusi yhdeksän kuukauden tauoton putki. Vaikka syksyn kuviot eivät kaikki aivan selviä vielä ole, treenissä ei ole epäselvyyksiä: voimatreeni edellä, tällä hetkellä käytän erinomaista nelipäiväistä ohjelmaa (Johnny Canditon linear program) joka sisältää kaksi puhdasta voimapäivää ja kaksi kontrollipäivää. Luultavasti koko syksy ainakin tällä, sillä ohjelma jättää tukeviin liikkeisiin suurta varianssin mahdollisuutta. Voimaharjoittelun ohella sparraus / nyrkkeilytekniikka on tarkoitus käynnistää samalla porukalla kuin edellislukuvuonakin, ja entistä säännöllisempänä. Tähän päälle juokseminen kerran viikossa ja sählyä ainakin silloin tällöin, niin ohjelma on valmis.

Kirjallisuus on ollut lomailussa vahvasti mukana. Luin Vietnamissa Haruki Murakamin kolmiosaisen tiiliskiven 1Q84 kannesta kanteen. En sitä mitenkään perinpohjaisesti jaksa ruotia, mutta todetaan sen olleen todella outo, silti enimmän osan ajasta otteessaan pitävä. Sci-fiähän tuo on, mutta suurin osa teoksesta on kahden päähahmon arkielämän, ajatusten ja tunteiden hyvin yksityiskohtaista kuvailua. Tuossa onkin tämän perusteella Murakamin vahvuus: yksityiskohtaisessa ja uskottavassa ihmiselämän kuvailussa. Itse juoni on, noh, erikoinen, eikä loppu mitenkään pelasta sitä. Oli mielenkiintoista lukea kerrankin jotakin aivan toisesta kulttuurista tulevaa, mutta ei tämä suosikkieni listalle pääse.

Viimeisen viikon olenkin sitten palannut perusasioiden äärelle. Monet bussimatkat ovat sujuneet Summoningin soidessa, Sormuksen Ritarit kädessä. Kouluaikoina luin TSH:n noin kerran vuodessa, joten toistoja on kertynyt, mutta edellisen kerran tämä tapahtui lukiossa. Oli siis hyvä aika palautella mieleen vähän laajemman elämänkokemuksen perspektiivistä Tolkieninkin tuotosta. Samalla ajattelin hakea fiilistä ja ekstrainsipiraatiota kuukauden päästä uudelleenkäynnistyvään ropeemme. Ja sehän on onnistunut. Taru Sormusten Herrasta on itse asiassa juuri niin hyvä kuin ennenkin. Se on maagisen hyvä, eikä se tunnu edes tavalliselta kirjalta. Olen liian syvällä ja jouduin sinne liian nuorena, en voi paeta enää. Jos joku fiktiivinen maailma on omani, on se ehdottomasti Keski-Maa. Tolkienin tarinankerronnasta voin kuitenkin jotakin uutta sanoa tällä kertaa. En ole järin pitkällä, Viimapään kohdilla vasta, mutta muistan tyylin pysyneen samana läpi teosten. J.R.R. ei ole modernin kirjallisuuden puitteissa erityisen pätevä tarinankertoja. Hänen tyylinsä on hyvin deskriptiivinen, hän käyttää sivukaupalla aikaa jokapäiväisen sään tai tien mutkittelun kuvailuun kukkuloiden lomassa. Samalla hän jättää hahmot varsin pienelle kuvaukselle, ja hänen dialoginsa on auttamattoman vanhanaikaista, ehkä jopa jossakin määrin epärealistista. Toisaalta hän onnistuu punomaan historiaa ja suuren muinaisuuden tunnetta kuvailuihinsa todella taitavasti. Pomppiva Poni-luvun ensimmäiseen sivuun hän saa mestarillisesti mahtumaan kattavan historiallisen kuvauksen ja katsauksen niin Briistä, ei-numenorilaisesta ihmiskansasta joka sitä asuttaa kuin samoojistakin. Tolkienin teksti näyttää ja kuulostaa siltä mitä se onkin: kielitieteilijän intohimoiselta harrastukselta fiktiivistä historiaa kohtaan. Silti se on suunnattoman miellyttävää luettavaa. Lisää aiheesta varmasti jatkossakin, kun luen nuo läpi tässä hiljalleen. 

Kaikkien aikojen klassikko.

Elokuun aikataulut ovat mukavan täynnä; töitä, treeniä, mökkiä, ihmisiä ja ammuntaakin. Sopivat yhdistelmät tekemistä ja vapaa-aikaa, joka sekin tosin sisältää kaikkea yleishyödyllistä. Ensi viikolla aukeavat kurssi-ilmoittautumiset, ja viimeistään niiden myötä pääsee rakentamaan syksyn kalenteria toden teolla. Tällaista arjen ja loman välimaastossa majailua, loppukesästä ja alkavasta syksystä nauttimista sekä lomailujen myötä uudella virralla arkihaasteiden & projektien kimppuun käymistä.


The pines were roaring on the height
The winds were moaning in the night
The fire was read, it flaming spread
The trees like torches blazed with light


We pray, pray for the light to reign
We call, we call the day
We rise, pray for the wind to blow
We know, we know the way 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti